Kesä on peruttu tänään

Ilmat ehti helliä monta monituista päivää ja mehän otettiin riemusta kaikki irti. Joinakin päivinä muka päätin, että tänään en heittele mitään koiralle veteen. Mutta pysy siinä sitten päätöksessäsi, kun rantaan päästyäsi näet miten koiran koko olemus alkaa nauraa ja odottaa vain, milloin hauskanpito alkaa. Ja niin sitä sitten ollaan rävitty sydämen kyllyydestä.

Mutta tänään sille ilottelulle tuli moneksi viikoksi stoppi. Ketuttaa niin ettei veri kierrä. Tutulla rannalla Penni tuli vedestä ontuen ja kun se pääsi rantaan asti, näki heti ettei ole vaan varpaat kopsahtaneet kiveen. Siihen malliin tuli verta. Eipä se auttanut kuin tassuttaa puolen tunnin matka kotiin, suihkun kautta tarkistaa vammat ja sitten lähteä roudaamaan klenkkaa lääkäriin.

Ompelemiseksihan se meni, kun kannusantura oli puoliväliin asti revennyt siistillä viillolla irti repsottamaan. Onneksi työvuorossa sattui olemaan belgikasvattaja, joka osasi puhua koiraa ja halusi tulla belgiasiakasta moikkaamaan. Pennikin sai hetkeksi muuta ajateltavaa kun sai suukotella hartaasti ja esitellä herttaista puoltaan, ennen kuin hirmuinen lääkäritäti tuli stetoskoopin kanssa. Sellaisilla on tapettu monta koiraa...

Kaksi tuntia myöhemmin pääsin kotimatkalle humalassa hoilaavan prinsessan kanssa. Keljuttaa suuresti, että en ole kiivaammassa tahdissa jatkanut kauluriin totutusta. Se aloiteltiin kyllä jo talvella sterkkaa silmällä pitäen, mutta on vielä vaiheessa. Neljän tunnin väsytystaistelun jälkeen oli pakko hetkeksi luovuttaa, että pääsen hoitamaan iltatoimia, eikä tarvi vahtia päättömästi kauluria pakoon kimpoilevaa koiraa. Penni sammui kuin saunalyhty kun pääsi eroon tötteröstään.

Uimaan tai kahlaamaan ei saa mennä kolmeen viikkoon. Tikkien poiston jälkeen jalassa tulee pitää ulkoillessa tukisidettä 4-8 viikkoa. Siinähän se kesä kulkee. No, voisi olla huonomminkin. Jos tuo vekki olisi tassussa, olisi ehkä liikutuksellekin rajoituksia. Ei me nytkään ehkä ihan heti huomenna olla agilitaamaan menossa, vaikka se vielä aamulla suunnitelmissa oli. Mutta lenkille kuitenkin! Jospa sitä vielä tälle kesälle räpimäänkin ehdittäisi.

Elvis sentään osaa nauttia kesästä ja auringosta turvassa sängystä käsin.

Kesää ilmassa

Tänään herättiin ajoissa ja lähdettiin tsekkaamaan, miten agility kulkee ulkokentällä. Keli oli komean kesäinen, mutta onneksi muita vapaalla olijoita ei tungokseksi asti ollut ja saatiin pienempi kenttä ihan omaan käyttöön.

Ihan rennosti otettiin pieniä hyppysarjoja ja namitettua puomia sekä muutamia yksittäisiä juttuja. Kepit oli kummasti unohtunut neidin päästä sitten viime treenien, mutta alkoi se palautua pieneen mieleen kun vähän topattiin vauhtia pois. Minna on luvannut lähteä joku kerta mukaan kameran kanssa, niin saadaan oikeahenkisiä kuvia kentältä. Itse kun sekä ohjaa, että kuvaa, niin menee enemmänkin poseeraamiseksi ja tottisteluksi.

Liitämisen jälkeen pyörähdettiin vielä kotimatkalla hiekkamontuilla ja olihan siellä vielä aina niin ihanat sulavesilammikot tallella! Aurinko kun porottaa lämpimästi siniseltä taivaalta, niin mikäs sen mukavampaa kuin räpiä itsensä likomäräksi (ja hiekkaiseksi) lätäköissä vesilelun kanssa.

Penni on jo tovin tarjonnut merenrantaan suuntaavilla lenkeilläkin, että jos mentäis jo veteen? Se oikein raukka tällää itsensä sinne rannalle ja huokuu sellaista "se heittäis ja tämä hakis?!!" intoa. En ole vielä ehdotuksiin suostunut ja ihan sääliksi käy kun polonen katsoo niin haikeasti. No, kohta ne vedetkin vähän lämpeää ja päästään uimaan.

Toinen juttu mitä on ollut jo tovin ilmassa ajankohtaan sopien, on pohjaton ruokahalu. Hormoonit kertoo taas Prinsessalle, että kohta saattaa olla pentuja ja nyt pitää etsiä kaikin keinoin vararavintoa. Ja kummasti sitä silloin uskaltaa jopa varastaa. Viime viikolla niskajumissani en saanut siirrettyä avaamaani kuivamuonasäkkiä säilytysämpäriin, joten se jäi avattuna välieteiseen. Tämän tietenkin unohdin joka käänteessä ja väliovi jäi auki. Salamana siellä oli säkkiä rapistamassa Joku Rotta, joka posket pullollaan kyllä ymmärsi sohvalta suorittamastani ärähdyksestä liueta paikalta, vain odottamaan seuraavaa hetkeä, kun säkinsuun vartijan huomio herpaantuu.

Penni äkkäsi myös, että palkkanameja voi yrittää huijata masunkasvatustarpeiksi. Esim. eilen se rannassa kävellessämme oli menossa tosi huonosta kohdasta alas rantaan tarjoamaan taas kerran vesileikkejä. Sanoin sille, että älä mene sieltä kun siellä on niin kauheita kivenlohkareita, katkot kinttusi. Ja siis komensin koiran pois. Se tuli viivyttelemättä ja tästä se saa namipalkan. Joten koiralla alkoi raksuttaa ja niin se hölkkäsi touhussa kohta uudestaan kivikon reunalle ja oikein kääntyi katsomaan minua. "Näetkö?! Menen, menen! Menen tästä! Kutsu pois!" Ja sitten kiireesti namitaskun puolelle kytikselle. "En mennyt. Tulin takaisin. Anna palkka!" Toistaen n. kertaa viisi.

Elviskin osasi tänään ihan itse pyytää päästä takapihalle! Eikä siinä vielä kaikki, tohvelisankari nimittäin mieli jo aitojen väärälle puolen. Onneksi vain pää mahtui verkonsilmästä, vaikka kuinka punki. Jossain lähistöllä haukkui koira ja lapset huusivat ja kolistelivat etupihalla potkulautoineen, mutta Elvis se vaan ei poika välittänyt moisista. Kun tämä pihaharrastus aloiteltiin, ei kärsinyt kuulua kummoistakaan ääntä kun kissa oli jo livahtanut takaisin sisälle ja piiloon. Täytynee alkaa olemaan varovainen Kingin ulkoilujen kanssa, mikäli se noin kovin on urheana.

...ja sairaslomailua

Onneksi emännän saikut, ei koiran.

Hiivin minä naama valkoisena tiistaina lomilta töihin pariksi tuntia naurettavaksi, kun päätä ei kärsinyt kääntää yhtään, mutta järeämpiä lääkkeitäkään ei voinut ottaa ennen kuin päivän autolla ajamiset oli suoritettu ja lääkärissä käyty. Saikulla maataan ainakin tämä viikko loppuun. Välillä on tuntunut, että ongelma on menossa ohi, mutta sitten taas erehdyn liikkumaan normaalisti ja naps! Ensi viikolla menen kyllä jo hierojalle, oli tulehdusta tai ei...

Kävelyllä ollaan kyllä käyty ja olen valkkaillut reittejä, joilla Penni saa olla vapaana. Siis jotta koira saa tuhlattua enemmän energiaa ja että minimoidaan kaikki turhat, pienetkin nykäykset.

Penni on ollut huolekas hoitaja, alkuun se kyllä katseli minua välillä vähän pitkään, kun hipihiljaa hiippailin kotona ihan seipään nielleenä ja jopa itkua tuhersin kun tuntui, että pää lähtee irti ja jalat pettää alta. Harmillista meille molemmille, että tämän jumini takia meillä jää tänä iltana viimeinen ohjattu agilitaus nyt sitten väliin. Älkää kysykö miksi minä tässä tilanteessa istun koneella, se kun ei varmaan ainakaan auta asiaa. On vaan niin julmetun TYLSÄÄ. Ei voi edes siivota. Se kertoo jo paljon siitä kuinka tylsää on.

Hiekkamontuilla seikkaillessamme äkkäsimme Tirpalle uuden harrastuksen. Lammikoissa läträämisen ohessa voi ottaa lihaskunnolle vähän renkaanvetoa ja ihan sopivat välineetkin näköjään löytyy ;) :P

Tänään Penni unohtui lenkillä syömään ruohoa. Ei ottanut kuuleviin korviinsa kun kutsuin jatkamaan matkaa. Tein siis källin ja menin piiloon puun taakse. Sieltä sitten seurailin kun koira viimein äkkäsi, että prkl nyt on akka hukassa. Hetken se säntäili ees taas ja yritti saada vainua, mutta sitten se vaikutti vähän hätääntyvän ja kiirehdin takaisin polulle näkyviin, ettei koira lähde väärään suuntaan. Sieltä tultiin viivana luokse ja matka jatkui. Kohta se ryökäle jäi taas syömään ja ajattelin jo, että onpa neitillä kova pää tänään. Vihelsin ja Penni lähti salamana laukkamaan kohti. Kaivoin jo namin valmiiksi taskusta, mutta hämmästyksekseni koira viilettikin nuttu hulmuten ohi. Se juoksi jokusen kymmentä metriä eteen ja pysähtyi taas syömään. Ovelaa. Ruokarauha taattu hetkeksi, kunnes jäykkäniskamamma pääsi kohdalle asti :)

Vaikka Pennin paikalla odottaminen käskystä on ollut ihan hyvällä mallilla (onhan se odottanut kytkemättä aina esine-etsintääkin, kun olen käynyt lelut piilottelemassa), niin agility on tätä ilmeisesti vain vahvistanut. Tässä yksi päivä koira hyppäsi ojan yli ja ehti syödä maasta jotain ennen kuin kutsuin sen pois. Sanoi Rinsessalle sen kummemmin ajattelematta, että odota ja kömysin ojan toiselle puolelle tarkistamaan, mitä se mahtoi syödä. No, ei siellä mitään huolestusta herättävää näkynyt ja käännyin palatakseni väylälle. Yllätyin itsekin kun tajusin, että siinä se koira yhä nökötti kuuliaisena, mihin sen käskin jäädäkin, vaikken ollut edes oikeasti tosissani. Nämä on niitä juttuja joita rakastan tuossa koirassa. Kun ei ole liikaa painetta, se pelaa kuin unelma. Se haluaa olla taitava, reipas ja hieno tyttö ja kuuntelee mitä sille sanoo. Rovaniemen reissulla kaveri sanoikin, että meillä on tosi mukavan näköinen suhde, eikä muulla ole väliä, kun koiriemme hyvistä ja huonoista puolista, sekä varsinkin koulutusongelmistamme istuttiin raataamassa. Penni on oikeasti tosi herttainen otus, vaikka ymmärrän hyvin, että ne jotka ovat saaneet nähdä sitä paniikkinäpsintää, ovat varmasti ihan toista mieltä.

Elviskin pääsi jokunen päivä sitten loistamaan älykkyydellään ja minä kun olen pitänyt sitä vähän hitaanlaisena. Se tuli perässäni kylppäriin ja alkoi uittaa tassuaan suihkunurkkauksen ämpärin vedessä, latkien sitten veden tassusta. Sanoin kissalle, että älä rakas sitä saippuavettä juo kun sulla on oma vesikuppikin. Elvis tuijotti minua hetken ja siristeli silmiään. Sitten se hiippaili ohitseni saunaan ja kuulin kun se hyppäsi lauteille, missä siis sen vesikuppi on. Oli pakko mennä katsomaan, että juuriko tuo ymmärtää puhetta??? Ja kyllä. Siellä se istui ja tuijotti TYHJÄÄ kuppiaan odottavan näköisenä.

Lomailua

Vähän heikohkosti on kertynyt kuvia lomalta, vettä on satanut eikä kunnon kameraa aina jaksa mukana raahata muutenkaan. Pokkarin laturia ei ole näkynyt Thaimaan reissun jälkeen. Ei se kyllä hotellihuoneessa ollut kun sieltä viimeisen kerran poistuttiin, mutta mihin lie jättäytynyt.

Ulkoiltu ollaan kuitenkin kovasti paljon, keleistä huolimatta. Loma on loma vaikka pukkais pyörremyrskyä :)

Käytiin myös kotipuolessa ja kahlattiin sen aikaiselle vakiolenkille. Lunta oli hiukkasen ronskimmasti kuin etelämpänä ja kumisaapas oli tarpeellinen, mutta petollisen liukas.

Lomaviikolle osui kahdet agilitytreenit ja molemmat meni hienosti. Penni kuuntelee mitä sille sanoo ja ohjautuu sen mitä ohjaaja osaa ohjata, välillä jopa ohjaukseen nähden todellakin hienosti. Ollaan otettu välillä jo pitempää ratapätkääkin. Keskiviikon treeneissä kiihdyteltiin hyppy-pituus-hyppy - mutkaputki - hyppy-muuri-hyppy ja toisella kierroksella vastakkaiseen suuntaan. Pituus ja muuri olivat eri linjassa muiden hyppyjen kanssa ja sai pistää emäntä tennaria toisen eteen, että ehti koiran vauhtiin. Tahtoo vaan olla jo niin virkamiesmäisen jäykkä selkä ja jumit niskat, että juostessa on varsin haasteellista kääntää päätä ja yläkroppaa katsoakseen välillä myös koiraa. Helpompaa olisi vain tuijottaa eteen päin ja juosta viilettää rata loppuun, toivoen että koira tulee perässä. Mutta ei se ihan niin onnistu. Penni ehkä hyötyisi hieman eläytyvämmästä ja heittäytyvämmästä ohjaajasta. Mutta toisaalta, ei me olla kisamielessä liikkeellä niin eiköhän pärjäillä näillä eväillä.

onnellinen agiliitäjä

Eilen otettiin sitten toisella tapaa mutkikkaita juttuja. Hyppy-valssihyppy ja takaisin ekalle hypylle. Ekalla yrityksellä minun tyylikäs valssini myöhästyi pahan kerran ja kun hypyn takana oli koiran mielestä sikasiisti putki, niin sinnehän se pyyhälsi häntä tötteröllä ja suupielet innosta korvissa suuntasi putkesta ulostautuessaan omavalintaisille esteille, muutaman hypyn kautta koutsi-Jennin eteen vaatimaan palkkaa hienosta radasta. Uusi yritys meni kuten pitikin.

Toinen ja kolmas harjoitus menivät heti koiran osalta hienosti, mutta itse lähdin ehkä taas varmistelemaan liikaa. Jotenkin tuntuu, että tässä vaiheessa osaamista ei ole niin varmaa jatkaako koira tarkoitetulle hypylle jos teen äkkinäisen tasajalkapysähdyksen itse ennen estettä, päästäkseni ohjaamaan koiran heti hypyn jälkeen takaisin tulosuuntaan viereiselle esteelle. Hitaampia koiria katsoessani kävikin joillekin niin, että koira kielsi sitten koko esteen ja jäi odottamaan ohjaajalta uusia ohjeita. No, omista pysähdyn-enpäs pysähdykään-nyt pysähdyn räpimisistäni huolimatta Penni oli loistava!

rauhallista vuoron odottelua

Keskiviikkona otin ensimmäisen kerran puomia ilman toisella puolella seuraava varmistajaa. Namitin puomin huolellisesti ja koirahan seuraa herkkuja mihin vaan. En tiedä miksi Penni saa aina ylöstulosta tasaosuudelle tullessaan puomin tärisemään niin voimakkaasti, mutta etenee se silti kuin juna. Ja tämmöisistä kunnolla ruokapalkatuista esteistä tulee aina heti suosikkeja, joille menemistä tarjotaan joka ohituksella.

On lomalle osunut epäonnistumisiakin. Kotipuolessa olin kaverin luona kylässä ja koira odotti vielä autossa kun oltiin lähdössä ulos syömään ja suunnittelemaan tulevaa ulkomaanreissua. Lähdin käyttämään Penniä vielä pissalla ja kaveri antoi vaalean takkini päälle oman tuulitakkinsa, etten sotke itseäni rapaan kun sitä vettä oli pari päivää ripotellut. Menin autolle ja avasin takalunkan. Koira makasi häkissään ja vain tuijotti minua silmää räpäyttämättä. Naurahdin sille, että olitkos raksu ihan umpiunessa, herätinkö minä sinut? ja avasin häkin oven. Koira nousi istumaan ja kurotti päätään minua kohti. Aloin laittamaan sille hihnaa tuumaten, että tuleppa käymään pissalla ja jumankekka mitkä hepulit se täysin yllättäen veti. Alkoi kauhea paniikkihaukkuhuuto ja koira yritti pakittaa häkin takanurkista läpi. Kaveri oli pihan toisella puolella omien malikoidensa häkeillä ja juoksi autoni luo, että mikä täällä on hätänä??! No aavistin jo tuossa kohti mikä se on hätänä ja otin kaverin takin pois. Sieltä tuli häkistä saman tien parikymmentä kiloa itkevää tervua syliin, että mamma mamma, siinä ovella oli äsken joku koiravaras... No, enpä osannut tuollaistakaan edes kuvitella tapahtuvaksi, mutta tulipahan muistutus siitä millä aisteilla ne nuo koirat pelaa.

Toinen epäonnistuminen tuli eilisissä aksatreeneissä, kun Penni yritti napata samassa ryhmässä kuukausia ollutta toista koiranohjaajaa. Hän hyväntahtoisesti tuli ehdottamaan, että voi pitää koiraa sen aikaa kun tutustun rataan ja ehti samalla ojentaa molemmat kätensä koiran pään sivuille. Hävettää vieläkin ihan julmetusti vaikka onneksi jäi yritykseksi.

Eilen paisteli jopa aurinko ja otettiin ja haravoitiin piha. Penni pisti päreiksi kaikki lehtien alta paljastuneet risut ja pikkuoksat ja kelli onnellisena nurmikolla. Elviskin tuli rohkeasti terassille ihmettelemään tuulessa lenteleviä kuivia lehtiä. Sen verran oli järkkärille liian vähän valoa, ettei yksikään liikekuva onnistunut, kun kissa teki syöksyjä lehtisaaliiden perään. Mutta pääasia että uskalsi Elviskin tulla haukkaamaan raitista ilmaa :)

kissakin paheksuu tupakoivaa naapuria

Kevätrapaa!

Olikohan kuinka mones kerta parin viikon sisään, kun luutusin eteisen seinistä raparoiskeet vähemmäksi... Vaikka koiran veisi ulkoa tultaessa suoraan kylppäriin tassupyykille, sitä kuraa ja hiekkaa löytyy ihan joka paikasta sänkyä myöten taas. Mutta ei saa valittaa, kelit on mitä hienoimmat!

Muutaman kerran olisi osunut lenkeillä kohdalle niin hienoja kodakhetkiä, että ihan harmitti pitkään kameran pölyttyminen kotihyllyssä. Esimerkiksi todella upea kuusipäinen joutsenten aura lensi suoraan meidän pään yli vain parin metrin hajuraolla ja fasaani ryntäsi yllätettynä jalkojen juuresta juoksuun. Fasaanin kohdalla vaan pukkasi naurattamaan niin paljon, ettei varmaan kuvia olisi saanut kuitenkaan. Ylitin pientä polulle ajoesteeksi kasattua hiekkanyppylää ja yhtäkkiä Penni nykäisi oikealle niin, että meinasin irrota kumppareistani. Siinä pisti nyppylän takaa yllätetty fasaani töppöstä toisen eteen ja yllättävän lujaa se meni, kun se tyrät rytkyen kirmasi kohti ryteikköä niskat pyörien, kun piti kaula jäykkänä samalla pitää toisella silmällä meitä vihulaisia. Myös kolmen kurjen aura jäi kameratta kuvaamati, mutta ne lensivät sen verran korkeammalla, ettei varmaan kaksista fotoa olisi meikäläisen vehkeillä saanutkaan.

Sen kerran kun se loota oli mukana, zoomi poloinen ei riittänyt alkuunkaan, kun hanhet eivät kamalan lähelle minua koirani kanssa laskeneet eikä tarkoitus kuitenkaan ole häiritä, vaan kuvata ja ihailla.

Penni on löytänyt jo monta ihanaa sulamisvesilammikkoa, jossa voi kahlata ja kaivella pohjaa ja siivota naamansa juomalla. Keli kun kääntyy plussan puolelle, niin Tirppa kulkee taas suupielet vaahdossa lenkit.

Toissakerralla agility meni päin honkia, itse olin työvuorojen jäljiltä ihan kuollut ja ärsytti vaan kaikki. Eilen oli taas tosi mukavaa aksata ja Penni oli oikein taitava tyttö. Ainut että keinua rämäytellessä se joko tykkäsi, että jo tämä on wanha juttu tai sitten ahneus vei päätä. Neiti nimittäin täräytti tasajalkahypyn keinulle sen sijaan, että olisi kauniisti etujaloilla klonksauttanut kiikun pään lattiaan. Onneksi ei käynyt kuinkaan...

Se voipi olla, että ohjatut kurssit jäävät tämän kurssin loputtua tauolle, uudet työvuorot hankaloittaa treeneihin pääsyä eikä tyhjästä viitsi maksaa. Onneksi meillä on kausikortti niin päästään keskenämme räpimään kuitenkin edelleen.

Kissalla on ollut kiva päivä. Nostin sitä varten tuuletusikkunan kaihdinta ja Elvis on nököttänyt puoli päivää häntä hurjasti viuhtoen vaanimassa takapihan talitinttejä ja västäräkkejä

Pennin pyöritystä 3 vuotta

Tänään on juhlittu Rinsessan synttäreitä. Aamulla halittiin hartaasti ennen kuin väännyttiin aamupalalle. Sitten oli vuorossa reilun parin tunnin lenkki merelle, kamera mukana tokikin ja vähän joka asiasta sai sankari namipalkan. Nameja kylvettiin myös rannan kantohankeen ja niitä asiaan kuuluvalla hartaudella sieltä etsittiin.

Joku onneton (pilkkijä?) oli unohtanut perspehmusteensa aallonmurtajalle ja sitä piti tietenkin ihan vähän ohimennen kurittaa. Ehjänä se kuitenkin jäi paikalleen omistajaansa odottamaan, kun me poistuimme. Lenkin jälkeen rouskuteltiin kalkkunankaula ja illaksi on suunnitteilla kakkuateria pakastimen herkuista.

Juuri muutama päivä aiemmin kaveri saatteli unimatkalle Penniä muutaman kuukauden nuoremman koiransa. Kun on kaksi edellistä belgiänsä saanut sinne 14 ikävuoteen, sitä helposti ajattelee, että meilläkin on vielä se kymmenkunta vuotta jäljellä yhteistä taivalta. Mutta eihän se ihan niin mene. Onneksi Penni ja käsittääkseni myös sisarukset ovat toistaiseksi terveitä olleet. Olen ajatellut, että jos tuonne neljään vuoteen asti selviää ilman yhtäkään epileptikkoa pentueessa, voi jo vähän huokaista helpotuksesta. Tuo epilepsia on tässä meidän rodussa semmoinen yleinen peikko, eikä suinkaan tuntematon Penninkään suvussa. Kun Nalle papparaisena viimeisinä päivinään alkoi kramppailla, ajattelin kohtauksia ja niiden jälkeistä sekopäisyyttä katsellessani, etten ikinä kykenisi elämään epilepsiaa sairastavan koiran kanssa.  Mutta onhan niitä mörköjä toki muitakin...

Turha kuitenkaan alkaa maalailemaan piruja seinille, nautitaan menosta nyt kun ei sen suhteen ole huolia. Tuossa juoksun aikana, kun pahin maanisuus vähän väistyi, olin huomaavinani Pennissä aikuistumista. Toivottavasti tämä ei ole hetken harhaa ja varsinkin toivotaan, etten putoa asian suhteen kovin korkealta :D Meillä on ollut tosi mukavaa jo jonkun aikaa ja Tirppa on ollut vallan herttainen ja reipas. Tosin poikkeuksena tänään rannassa seistä nökötti yksinään Kamala Vespa. Hui. Mutta sekin muuttui vain elottomaksi möykyksi kun kutsuin koiran luokse, kytkin hihnaan ja menimme yhdessä katsomaan. Se mikä myös on mukavaa, niin nykyään koira tulee ahdingossa tai itsensä satutettuaan minun luo hakemaan apua. Nuorempana esim. kepistä irronnut, hampaiden väliin kiilautunut palanen aiheutti päättömän pako-kilju-hysteerisen kohtauksen. Eikä sillä, ei Penni koskaan ole jatkuvasti pöljä ollutkaan, pääosin vallan kelpo tyttö. Ikäviä asioita vaan tulee puntaroitua enemmän kuin hyviä, hyvissä jutuissa kun ei ole mitään mitä pitäisi muuttaa. Mutta pienetkin muutoksen huomaa kun yhdessä viettää kaiken ajan, joka töistä jää yli. Aivopierut vaan vähenee ja vähenee :) Ehkä jopa meiltä molemmilta.

Agility alkaa taas uudella kurssilla perjantaina, joten sen parissa puuhaaminen jatkuu. Aika selkeä ero treenien suorituksessa on sillä, olenko itse ollut päivän vapailla vai töissä. Eikä pelkästään koiran virtatason suhteen, vaan myös oman suorituskyvyn. Ahkerasta hakemusten jättämisestä huolimatta lottovoitto ei edelleenkään ole osunut meidän kohdalle, joten täytyy yhä yrittää sovittaa työelämä ja harrastukset keskenään.

Onnea Pönniseni, olet rakas <3 (ja hirmuisen sievä!)

Muistoja

Viime syksynä muistelin tänne Nallen vedätystaitoja. Jutun luettuaan "avosiskoni" Henna muistutti minua eräästä nakkikioskille suuntautuneesta kävelyretkestämme, joka päättyi myöskin Suureen Vedätykseen.

Olin juuri muuttanut ekaan rivitaloasumukseeni pitkin päivää. Aamulla oli tiedossa aikainen herätys töihin ja kämppä jäi sille mallilleen , kun sinne oli muuttokuormasta tavarat sisään survottu. Sovimme Hennan kanssa, että tulen koirien kanssa heille yöksi ja pojat jäävät päivähoitoon, ettei tarvi niitä jättää ehkä vaarallistenkin tavarapinojen kanssa keskenään. Molemmat kun olivat turhankin uteliaita. Hennalta ei ollut kilsankaan matkaa hyvälle kebabgrillille ja päätimme lähteä sinne kävellen hakemaan iltapalaksi kunnon roskamättöä. Niin tehtiin ja grillille päästiin kommelluksitta. Koirapojat, eteenkin Nalle, tykkäsivät tästä grillistä suunnattomasti, koska myyjätädit antoivat koirillekin aina maistiaisia. Nalle varmisti sen, ettei keneltäkään vahingossakaan jäänyt nälkäinen eläin huomaamatta, nousten ulkotiskiä vasten ja tanssien siinä takajaloillaan näyttävästi. Ja tulihan sitä käristemakkaraa silläkin kerralla.

Saatuamme omat kebabimme, lähdimme majapaikkaa kohti. Mutta voi, Nallelle tuli yhtäkkiä kauhea pipi ja ihan meni kolmijalaksi koko koira. Siinä me Hennan kanssa vääntelimme sitä vähintään kuoliossa olevaa jalkaa ja kaivoimme anturoiden välejä mahdollisten lasinsirujen tai tikkujen löytämiseksi. Mitään syytä koiran rampautumiselle ei löytynyt, mutta se ei suostunut laittamaan jalkaa maahan ja ilmoitti meille onnettomana, että ehkä hän sitten jää tänne grillille lopun elämäkseen. No, ei siinä auttanut kuin toisen ottaa Saku ja ruokapaketit ja toisen napata klenkka kantoon.

Yllättävän raskaaksi käy ihan perus syliotteella reilun 25kg painavan koiran kantaminen jo ekalla sadalla metrillä. Jouduimmekin vaihtamaan kantajaa välillä. Kun molemmat olimme oman satasemme kolmijalkaa roudanneet eteen päin, kokeilimme uudelleen joko se vähän voisi kävellä. Mutta ei. Nalle ryömi surkeana jalkakäytävän viereiseen ojaan ja kävi sinne maaten. "Jatkakaa Ystävät, ja jättäkää minut tähän kuolemaan, oli hienoa kulkea kanssanne!!" se hönki marttyyrinä ja näytti todella säälittävältä. Eipä siihen muuta vaihtoehtoa jäänyt, kuin jatkaa vuorotellen lihastreeniä ja niin me kannoimme Nallen Hennalle asti. Siellä koira sai kipulääkettä ja tokikin lohturuoaksi kuoleva sai osansa kebabeista.

Ilmeisesti ihmeparantuminen tapahtui yön aikana, koskapa aamulla koiran mielestä se oli joku muu jolla oli eilen ollut jalka katkipoikki, ei hän. "Mutta jäikö sitä kebabia aamupalalle...?"

say cheese!!

Semmosta olen harmitellut jo poikien aikana ja nyt Penninkin kanssa, että valokuviin ikuistuu todella huonosti turkin punaisuus. Penni ei ole niin syvän tulipunaruskea ja hiilletty kuin jätkät olivat, mutta kuvissa Pennikin näyttää yleensä todellisuutta keltaisemmalta. (Sivuhuomautuksena tähän, että älkää katsoko liian tarkasti ylläolevan Nallen kuvan turkkia, Haukkaavalla Hipolla oli kauhea sulkasato)

Poikien kohdalla homma harmitti erityisesti, koska niiden turkkien väritys oli livenä todella upea. Seuraavassa kuvasarjassa Sakun tukan punaisuus tulee aika hyvin esille, mutta sitten taas charbonnee katoaa hehkuun. Noin muutenhan nämä kuvat eivät taida ihan edustavimmasta päästä olla Sakulle eikä Tikille (jonka mantteliväritys tosin myös näkyy hienosti) :D

Pääsiäinen on ihan ovella ja ennen kaikkea pääsemme pyhinä treenaamaan agilityä ihan omin nokkinemme! Eilinen ohjattu treeni meni hienosti ja Penni oli vallan kelpo agiliitokoira, vaikka vähän bitchinä olikin muille. Hyppy - hyppy - putki meni todellakin mallikkaasti :)

Rentoa pääsiäistä!