Alkuvuosi 2019 ajantasalle

Ekanakin Peikko käväisi näyttelykehässä Kajaanissa tammikuun alussa. Koska tuomarina oli rodun erikoistuomari, minulla vähän jänskätti mitä hän Peikkosen virheistä sanoo. Peikkohan on toki muuten maailman komein ja rodunomaisin poika, mutta se on pikkuisen pieni (uroksen minimisäkäkorkeus on 60cm ja Peikko on jotain sen ja 59cm väliltä) ja sitten sillä on varsinkin innostuessaan, kiihtyessään tai jännittävissä jutuissa jne. tapana liputtaa hieman persoonallisesti. Se ei tyydy nostamaan häntäänsä taivaita kohti, vaan vetää sen ihme nutturalle. Kieppimalleja on monenlaisia versioita. Kehissä pärjää toki vaikka minkälaisilla virheillä varustettuja koiria jatkuvasti, mutta Peikon viat eivät ole kovin muodikkaita.

Ehdin jo irvistää itsekseni, kun tuomari sitten yksilöarvostelussa ekana iski kätensä siihen häntään ja kopeloi sen kahteen kertaan ylhäältä alas. Mutta mutkaa siellä ei ole, joten olin enemmän kuin tyytyväinen, kun lähdimme näyttelystä laatuarvosanan erinomainen kanssa kotia kohti. Koko, hännänkanto ja vielä hieman keskeneräinen rintakehä jättivät pojan ilman sa:ta, mutta ei sitä saanut myöskään samassa luokassa kisannut, Peikon edelle kilpailuluokassa kiilannut uros. Näin minä sitten tyytyväisenä ajattelin, että nyt meillä on hyväksytty tulos kehästä, jos innostun joskus esim. vepeä ihan kokeisiin asti harrastamaan. Peikon arvostelu löytyy sen omalta sivulta alhaalta.

Sitten oli 24.01.2019 vuorossa se päivä, kun Peikosta tuli 2-vuotias ja Iso Poika. Synttäripäivänä herkuteltiin possukakulla.

Possukakku näkyi seuraavaksi päiväksi varatuissa luustokuvissa iloisena kakkajunana suolistossa. Kaikki muu oli priimaa, lonkat, kyynärät ja silmät, mutta selästä löytyi sitten yksi lannenikama liian vähän ja lausunnoksi saatiin ltv4. Olenkin antamassa Lohen ltv tutkimukseen Peikosta näytteen, jahka saadaan aikaiseksi käydä semmoisessa paikassa jossa näytteitä otetaan kohtuuhintaan. Olen päättänyt olla huolehtimatta tuosta selkätuloksesta niin kauan, kun koira on oireeton. Onneksi Peikon papan omistaja asuu tuossa lähellä ja hän on eläinfysioterapeutti ja luvannut herkin sormin pitää tuntumaa selän kuntoon.

Talven aikana tehtiin normaaleja talvijuttuja, lenkkeiltiin ja hurjasteltiin potkurilla. Persleikkauksen jälkeen Pennikin on välillä kirmannut alkumatkan keulilla Peikon rinnalla eikä hipsuttanut potkurin rinnalla tai jopa perässä.

Keväällä minä sitten huomasin, ettei se meidän näyttelytulos kelpaa vepen suhteen mihinkään, kun se on nuortenluokasta saatu ja päätin että ilmoitan Peikon vielä johonkin avoimen luokan kehään ennen uimakauden alkamista. Paikaksi valikoitui Sodankylä ja sinne me sitten Peikon kasvattajan ja hänen miehensä kanssa ajelimme katsomaan, mitä tuomioksi tulisi. Lueskelin etukäteen tuomarista, että eh tai eri irtoaa suosiolla jos koira liikkuu hänen makuunsa eikä ole ylipainoinen, käyttäytyy hyvin ja on hyvässä kunnossa yleisesti. Oli kuulemma rokottanut myös likaisista hampaista. Luostolla kylmässä vesisateessa seisoessamme hieman huolissamme katsoimme, kun ei edeltäville roduille meinannut sa irrota millään välillä eikä kaikista roduista edes sitten roppia löytynyt. Edellisenä päivänä näytti joku saaneen tyydyttävänkin, ja se tai joku koko/häntähylsy olisi hieman harmittanut kun noin kauas ajeltiin näyttelyyn haaveena H tai parempi (siis minun mittapuulla Sodankylä on kaukana Oulusta :D )

Belgikehä sitten alkoi ja kylläpä me riemastuttiinkin, kun tuomari tykkäsi Peikosta kovastikin. Hänen makuunsa Peikolla oli kyllä hieman ylimääräistä rungossa, mutta ei antanut sen vaikuttaa arvosteluun, koska se ei kuulemma näkynyt liikkeissä. Kehotti vaan olemaan tarkkana painon suhteen. Ja niin meidän näyttelytulokseksi sitten jää kirjoihin ja kansiin Eri1, Pu1, Sert ja Rop! Mistäpä sitä tietää, jos vielä vaikka veteraaniluokassa tai aiemminkin innostutaan lisää käymään näyttelyissä, mutta tällä hetkellä on sen verran antipatioita näyttelykulttuuria kohtaan, että tuskin lähdetään ihan helpolla niitä kahta sertiä metsästämään. Varsinkaan kun en usko että jaksan alkaa pk-lajeja harrastamaan, eikä niillä serteillä tee mitään ilman koulutustunnusta. Tämäkin arvostelu löytyy Peikon sivulta alalaidasta. Ainoa asia mikä jäi vähän harmittamaan oli se, että Peikko täysin yllättäen säikähti ryhmäkehien kuulutuksia. En ole sen ikinä oikein nähnyt säikkyvän mitään ja tuo tuli ihan puskista. Onneksi se kuitenkin palautuikin siitä. Toissailtana saatiin vuoden eka ukkonen eikä se onneksi ainakaan hetkauttanut koiraa mitenkään, joten toivottavasti kyseessä ei ole mikään orastava ääniarkuus vaan kyse oli vain siitä, että satuimme seisomaan ihan kajareiden vieressä ja se ääni kumisi ja tärisi itsellekin maatamyöten kroppaan epämiellyttävästi. Mutta tulevaisuus näyttää tämänkin.

Syksyllä tai viimeistään ensi keväänä olisi tarkoitus käydä vielä luonnetestissä ja sitten on must do lista ruksittu.

Kauheasti on tapahtunut ja niin vähän on tullut kirjoitettua ylös

Mistäköhän edes alottaisi.

Viime vuonna oli kuuma. Sen muistan. Muistan myös että vesipetokausi aloteltiin jo hyvissä ajoin toukokuussa. Peikko kävi kesäkuun alussa vepetreeneissäkin pari kertaa ja olin ilmoittanut sen Ouluun ja Kemiin näyttelyyn ja sitten sillä poksahti kankkuun hotspot juhannuksen jälkeen. Uudessa kampauksessaan häntä ei kehdannut kehään viedä, mutta käytiin siinä alkukesästä kuitenkin pikkumiehen kanssa pari kurssia, Noseworkin alkeet ja Rally-tokon alkeet. Molempia voisi jossain kohti jatkaakin jahka saa aikaiseksi. Toki kotona on molemmat koirat saaneet nuuskuttaa eukalyptuspiiloja esiin ja se onkin heidän mielestään kovin hauskaa.

Vepekausi meni luonnollisesti vähän penkin alle ihotulehduksen takia. Onneksi Peikko alkoi heinäkuussa pudottaa pohjavillaa ja elokuussa ehdittiin ihon parannuttua vielä pari kertaa treeneihin ja muutenkin päästiin sitten taas uimaan. Ostin kunnollisen puhaltimenkin, että saa kuivattua koirat välillä kunnolla, juuresta asti.

Heinäkuussa Pennin ahterikarvoja siivotessani löysin siltä uuden fistelin. Eläinlääkäri oli aluksi ihmeissään sen sijainnista huomattavasti peräaukon alapuolella ja esitti jo varovaisesti, että pitää ottaa näytettä ja koepalaa siitä. Mutta kun koira tuikattiin tainnoksiin ja fisteli huuhdeltiin, kävi ilmi että aiemmin fistelöitynyt anaalirauhanen oli kasvattanut niin paljon arpikudosta että se uusi fisteli oli kaivanut hiljaa tietään ulos pehmeämmästä kohdasta. Mahdollisena selkäkipuna aiemmin hoidettu vaiva siis johtuikin ylimääräisestä reiästä hanurissa ja niinpä Pennille varattiin aika leikkaukseen, jossa nuo petolliset rauhaset saksittiin pois häiritsemästä. Leikkaus meni hyvin ja haava-alue parani hienosti, vaikka persaus oli aika karmean näköinen pari ekaa päivää mustelminen, tikkeineen ja turvotuksineen. Pissatulehdus saatiin kaupanpäälle ja vaikka pari päivää meni luututessa kun Pennin rakko valskasi holtittomasti ja Peikko merkkaili päälle heti kun silmä vältti, lääkekuuri puri nopeasti ja palattiin normaaliin arkeen. Pennikin alkoi taas hypätä vaivatta autoon, sohvalle ja sänkyyn. Toistaiseksi ei ole esiintynyt edes mitään pidätyskyvyn ongelmia.

Lokakuutakohan se oli, vai marraskuuta, kun facebookissa yksi kaveri laittoi kuvan luonaan kesyyntymässä olevista villikissanpennuista ja huuteli niille koteja. Siellä oli HARMAA pentu ja minä olen aina ollut niihin vähän heikkona. Tammikuussa 2018 kun Elvis lähti, päätin etten hetkeen ota kissaa ja annoin pois raapimapuun ja muuta kissatavaraa. Mutta niin siinä sitten kävi kun yön yli asiaa pohdin ja työkaverin tytärkin oli sopivasti tulossa kissan kanssa samasta suunnasta autolla meille päin ja lupasi sen kyytiin ottaa, että se kaunis, vihreäsilmäinen, siniharmaa pentu muutti meille. Nukka oli hänen nimensä ollut sijaiskodissa, mutta vaihtoehdoista Katniss ja Buffy päädyin lopulta Buffyyn. Buffy asui aluksi saunassa ja teki öisin tutkimusmatkoja muualla asunnossa, kun telkesin koirat kanssani makkariin ihan sitä varten. Peikko kävi ahkerasti lauteiden alla kissaa houkuttelemassa jytyämään. Meniköhän paria viikkoa, kun Peikko sai viimein leikkiinkutsuilleen vastinetta ja laudepainit vaihtuivat ralliksi asunnossa. Buffy tykästyi Peikkoon niin paljon, että haluaisi aina nukkua sen kainalossa. Aluksi kissaneiti meinasi häiriköidä yöuniani ja yritin pitää makkarin oveakin kiinni, mutta se oppi hyppäämään kahvaan ja avaamaan oven. Sitten se taipui talon tavoille ja on pääosin nukkunut kauniisti kerällä jalkopäässäni tai Peikon lähellä.

Siinä se mitä yhtäkkiä mieleen tulee vuodesta 2018.

Jouluna 2018 meidän joulutervehdykset näytti tältä

Ai niin. Ei kyllä liity belgeihin millään tavalla, mutta kävinhän minä rakastumassa Islantiin toukokuussa 2018. Ja sinne pitää päästä pian takaisin <3