Muistoja

Viime syksynä muistelin tänne Nallen vedätystaitoja. Jutun luettuaan "avosiskoni" Henna muistutti minua eräästä nakkikioskille suuntautuneesta kävelyretkestämme, joka päättyi myöskin Suureen Vedätykseen.

Olin juuri muuttanut ekaan rivitaloasumukseeni pitkin päivää. Aamulla oli tiedossa aikainen herätys töihin ja kämppä jäi sille mallilleen , kun sinne oli muuttokuormasta tavarat sisään survottu. Sovimme Hennan kanssa, että tulen koirien kanssa heille yöksi ja pojat jäävät päivähoitoon, ettei tarvi niitä jättää ehkä vaarallistenkin tavarapinojen kanssa keskenään. Molemmat kun olivat turhankin uteliaita. Hennalta ei ollut kilsankaan matkaa hyvälle kebabgrillille ja päätimme lähteä sinne kävellen hakemaan iltapalaksi kunnon roskamättöä. Niin tehtiin ja grillille päästiin kommelluksitta. Koirapojat, eteenkin Nalle, tykkäsivät tästä grillistä suunnattomasti, koska myyjätädit antoivat koirillekin aina maistiaisia. Nalle varmisti sen, ettei keneltäkään vahingossakaan jäänyt nälkäinen eläin huomaamatta, nousten ulkotiskiä vasten ja tanssien siinä takajaloillaan näyttävästi. Ja tulihan sitä käristemakkaraa silläkin kerralla.

Saatuamme omat kebabimme, lähdimme majapaikkaa kohti. Mutta voi, Nallelle tuli yhtäkkiä kauhea pipi ja ihan meni kolmijalaksi koko koira. Siinä me Hennan kanssa vääntelimme sitä vähintään kuoliossa olevaa jalkaa ja kaivoimme anturoiden välejä mahdollisten lasinsirujen tai tikkujen löytämiseksi. Mitään syytä koiran rampautumiselle ei löytynyt, mutta se ei suostunut laittamaan jalkaa maahan ja ilmoitti meille onnettomana, että ehkä hän sitten jää tänne grillille lopun elämäkseen. No, ei siinä auttanut kuin toisen ottaa Saku ja ruokapaketit ja toisen napata klenkka kantoon.

Yllättävän raskaaksi käy ihan perus syliotteella reilun 25kg painavan koiran kantaminen jo ekalla sadalla metrillä. Jouduimmekin vaihtamaan kantajaa välillä. Kun molemmat olimme oman satasemme kolmijalkaa roudanneet eteen päin, kokeilimme uudelleen joko se vähän voisi kävellä. Mutta ei. Nalle ryömi surkeana jalkakäytävän viereiseen ojaan ja kävi sinne maaten. "Jatkakaa Ystävät, ja jättäkää minut tähän kuolemaan, oli hienoa kulkea kanssanne!!" se hönki marttyyrinä ja näytti todella säälittävältä. Eipä siihen muuta vaihtoehtoa jäänyt, kuin jatkaa vuorotellen lihastreeniä ja niin me kannoimme Nallen Hennalle asti. Siellä koira sai kipulääkettä ja tokikin lohturuoaksi kuoleva sai osansa kebabeista.

Ilmeisesti ihmeparantuminen tapahtui yön aikana, koskapa aamulla koiran mielestä se oli joku muu jolla oli eilen ollut jalka katkipoikki, ei hän. "Mutta jäikö sitä kebabia aamupalalle...?"

say cheese!!

Semmosta olen harmitellut jo poikien aikana ja nyt Penninkin kanssa, että valokuviin ikuistuu todella huonosti turkin punaisuus. Penni ei ole niin syvän tulipunaruskea ja hiilletty kuin jätkät olivat, mutta kuvissa Pennikin näyttää yleensä todellisuutta keltaisemmalta. (Sivuhuomautuksena tähän, että älkää katsoko liian tarkasti ylläolevan Nallen kuvan turkkia, Haukkaavalla Hipolla oli kauhea sulkasato)

Poikien kohdalla homma harmitti erityisesti, koska niiden turkkien väritys oli livenä todella upea. Seuraavassa kuvasarjassa Sakun tukan punaisuus tulee aika hyvin esille, mutta sitten taas charbonnee katoaa hehkuun. Noin muutenhan nämä kuvat eivät taida ihan edustavimmasta päästä olla Sakulle eikä Tikille (jonka mantteliväritys tosin myös näkyy hienosti) :D

Pääsiäinen on ihan ovella ja ennen kaikkea pääsemme pyhinä treenaamaan agilityä ihan omin nokkinemme! Eilinen ohjattu treeni meni hienosti ja Penni oli vallan kelpo agiliitokoira, vaikka vähän bitchinä olikin muille. Hyppy - hyppy - putki meni todellakin mallikkaasti :)

Rentoa pääsiäistä!

Vaikka kuun taivaalta

Potkurikausi on nyt sitten ohi :( Olin ajatellut, että vielä pari viikkoa sitä lystiä kestäisi, mutta väyliä on alettu hiekottaa. Mikä hankalinta, kaikki pienet lähikadut tässä ympärillä, mihin suuntaan nyt pihasta lähteekin, on jyrsitty vapaaksi lumesta ja jäästä. Sinällään autoilua ajatellen hieno juttu, tänä keväänä ei tarvi vetää tuurilla sohjossa ja toivoa, ettei osu mihinkään :D

Jokunen päivä sitten monttulenkillä näin ennenkokematonta. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, tokikin jo aika matalalta, kun iltapäivä oli jo pitkällä kohti iltaa. Kuljailtiin siinä koiran kanssa pitkin kelkanjälkiä ristiin rastiin montunpohjaa ja laiskasti heittelin Pennille bumia noudettavaksi. Jostain syystä ilkikurisuuttani kokeilin pitkästä aikaa valeheittoa, vaikkei tuo yleensä niihin lankea. No, tällä kertaa lankesi, ihan sata-nolla. Tirppa pinkoi antaumuksella siihen suuntaan mihin lelun "heitin", mutta kun ei lentävää esinettä näkökenttäänsä saanut, alkoi tehdä peurapomppuja tähystääkseen. Ja sitten se pysähtyi. Seisoi ja tuijotti taivaalle. Korjasi asentoa ja tuijotti taivaalle. Vilkaisi aina välillä hämmentyneen näköisenä minuun ja tuijotti taas odottavana taivaalle. Minä ihmettelin, että mitä se siellä näkee. Ei ollut lintuja eikä mitään muutakaan lentävää näkösällä ja lelu oli yhä minulla kädessä. Tulin kyllä aika varmuudella johtopäätökseen tuijotuksen kohteesta, mutta ajatus tuntui kuitenkin niin hullulta, että vähän hihitellen heitin lelun ja koira ampaisi sen hakemaan.

Jatkettiin sitten toiseen suuntaan, kohti aurinkoa. Heitin taas lelun, nyt oikeasti ja suoraan eteen päin. Penni ei auringon häikäisyltä sitä ilmeisesti nähnyt ja kaartoi omista tassuistaan lentäneen lumiryöpyn perään vasemmalle taivaalle tähystäen ja pysähtyi taas äimistyneenä tuijottelemaan. Mitäkö siellä taivaalla sitten oli?

Näitä eläinkauppaan myyntiin,
ihan hittituote

Ei meinannut naurusta tulla loppua, kun lopulta uskoin, että Penni tuijotti kuuta ja ihmetteli miten se mamma sen noin heitti, ettei se putoakaan alas. Miten koira sen nyt saa palautettavaksi?? Kaverille myöhemmin naureskelin, että Pennillä on käsittämättömän (imartelevan) vääristynyt kuva minun heittäjäntaidoista. Kaveri pudotti minut alas todeten, että ehkä se on vaan tottunut siihen, että se lelu voi lentää ihan mihin vaan...

Viimekertainen agilityvuoro meni kivasti. Pennillä ilmeisesti juoksun takia kiinnosti enemmänkin namit kuin lelu palkkana ja niitä sitten käytinkin. Tunnin lopuksi otettiin jo pieni ratapätkä, hyppy - mutkaputki - hyppy. Muuten kulki tosi hienosti, mutta ekalla yrityksellä putken ulostulossa Penu oli jo putken suulla kun itse jatkoin seuraavalle esteelle ja jäin sitten ihmettelemään, että miten se koira ei ole jo tullut ohi tai edes rinnalle ja muu porukka nauraa taustalla. Neiti oli löytänyt putkesta jonkun Mielenkiintoisen Hajun (joita juoksuaikaan on ulkonakin enemmän kuin ehtii tutkia) ja kääntynyt suulta pikakäännöksellä takaisin. Perskarvat vaan näkyivät mutkasta ja hillitön nuuskutus kuului putkesta. Pitänee kysellä pääseekö tämän kokoluokan koira mukaan luolatreeneihin, jos Penni nuissa putkissa alkaa viihtyä enemmänkin :P

Vähän huolissani olen tuijotellut syksystä asti Pennin hampaita. Tennispalloilu hiekkamontuilla laitettiin nou nou -listalle jo silloin, myöhemmin päätin toistaiseksi luopua koko tennispallosta leluna/palkkana. Kulmahampaat näyttävät hioutuvan koko ajan lyhyemmiksi ja ovat sellaiset tylpät, tasapäiset. Emme nyt ole kuitenkaan hammaslääkäriin vielä ryntäämässä, tarkkaillaan miltä ne legot alkavat näyttää.

Pitää vielä loppuun ihastella, ettei parempaa vuodenaikaa olekaan kuin aurinkoinen kevättalvi! <3 

Rintamalla tapahtuu (jotain)

Juoksu alkoi torstaina. Koiralla on kova nälkä ja nenä toimii turbovaihteella. Maailma on täynnä Tärkeitä Hajuja.

Todennäköisesti siis luonnetesti napsahtaa johonkin tuonne heinä-elokuulle, jos sattuu sopiva testi löytymään ja paikka irtoamaan. Sterkkaus siirtynee tosiaan vielä yhden juoksun päähän ja talveksi, tosin kaverille totesin, että jahka tässä valeraskauteen asti päästään niin voi olla, että olen valmis unohtamaan kaikki mätäkuut ja tarttumaan toimeen h-e-t-i.

Tällä hetkellä yritän selvitä tästä päivästä kuristamatta koiraa. Neiti näet onnistui huijaamaan itsensä kertaalleen jo takapihalle kun unohdin, että siellä on koiran eväät hangessa pakastimen sulatusta paossa. Fiksuna tyttönä toistoja ei tarvittu useampaa ja nälkäinen eläin jonottaa nyt joka tekosyystä pihisemässä tuossa takaovella. Itse olen ollut jokusen päivän sairaslomalla epämääräisen hengitystieinfektion takia, joten tulipahan tehtyä kuiten jotain hyödyllistä ja pistettyä tuo pakastimen vuosihuolto käytäntöön. Penni ja Elvis ovat hoitaneet potilasta hienosti. Näin haluan uskotella itselleni. Totuus taitaa kuitenkin olla muuta :P

Perintöä odotellessa

Uusia kuvia on vähänlaisesti, joten taidankin kuvittaa päivitykseni tällä kertaa pääosin vanhoilla muistoilla. Esimerkiksi tällaisilla, joissa koirat olivat kuin tyylilehdestä repaistuja. Kaksi samanlaista piti olla naapurilla ja itsellä ja yhdessäkin niistä sai sommiteltua harmonisen tyylikkään asetelman.

vas. Mali, Tikki, Nalle ja Saku

Agilityrintamalta sen verran, että laitoin hakemuksen vetämään seuraavallekin tasolle, jatkokurssille. Jännityksellä odotamme, kuinka käy. Kyselin myös kausikortin perään, olisihan se lysti käydä renailemassa itsenäisestikin. Penni on alkanut osoittaa kuumenemisen merkkejä jo harjoituksiin saavuttaessa, sisään mentäisiin karmit kaulassa ja jodlaten. Myös ohi juoksentelevat lajitoverit nostavat kierroksia. Välillä on tuntunut, että kontaktin saaminen on työn takana, mutta pikku jäähyn jälkeen se varatun tuuttaus yleensä katkeaa ja yhteys löytyy. Kiekoista huolimatta Penni on tehnyt hienosti töitä, vaikka allekirjoittanut on yrittänytkin hämätä ja tupeksia kaiken minkä ehtii. Kuulemma esteiden välissä ei ole suotavaa esittää rapukävelyä, vaan ohjata koiraa selkeästi pisteeltä toiselle??!! Pääsiäiseksi suunnittelimme Sypen ja Piian kanssa vuokraavamme harjoitusaikaa porukalla. Mukava nähdä miten koira toimii vähemmällä häiriöllä :) Rahaa tähän hommaan saa näköjään uppoamaan niin paljon kuin vain viitsii sijoittaa ja selkänahka kestää, mutta pääasia että on kivaa, vai?

Muistelin tuossa 90-lukua ja ensimmäisiä kokeilujani agilityn maailmassa Nallen kanssa. Oli "hieman" suoraviivaisempaa se meno silloin. Alkeistunneille saapui porukkaa kuin pipoa ja kaikki jonossa siirtyivät suoraan kokeilemaan esteitä. Kun yksi oli ylitetty, jonotettiin seuraavalle. Ja sitten sitä jo kokeiltiin muutaman esteen pätkiä. On siihen verrattuna jokseenkin muuttunut lajiin perehtyminen ja hienosäätö harjoittelussa, ennen kuin edes pääsee itse esteille :D

Saku jäähyllä lumitöistä...

Liisa oli kaivellut arkistojaan ja skannannut suureksi riemukseni vanhan kuvan jo edesmenneestä tervusakistamme. Rajasin siitä itseni pois omin luvin mutta pääasia, eli vasemmalta Saku, Nalle ja Nallen siskopuoli Wine ovat oikeutetusti esillä.

Näin vasta taas untakin pojista, kaikki oli ihanaa ja onnellista. Tosin siinä unessa minulle selvisi, että ei ne belgikoiria olleetkaan vaan poneja. Mitä taas uniin tulee, tässä yksi yö puoliheräsin siihen, että Elvis tapansa mukaan istui vieressäni ja leipoi hurjasti kehräten kylkeäni. Sen verran olin vielä unimaailmassa, että mielestäni häiriinnyin siitä että kissa lauloi keskellä yötä sängyssäni jotain Whitesnaken biisiä.

Semmosta tällä kertaa. Näillä mennään eteen päin.

Ei mitään raportoitavaa

Oli viikon verran niin lauhaa, jopa plussan puolella, että pelkäsin jo saavani heittää turhan ajoissa hyvästit lumikenkäilylle ja kelkkailulle. Mutta kirihän se pakkanen vielä ja mitä olen forecan sivuja keskittyneesti tuijotellut, niin uutta luntakin lupaavat sulaneen paikoksi. Joten nou hätä.

Kolme agilitaamista on ollut edellisen päivityksen jälkeen (jos oikein muistan) ja kurssikin jo perjantaina vaihtui valmistavasta alkeisiin. Ihanasti työnantajakin halusi Smartum-seteleillä tukea meidän vapaa-ajan laatua, joten tähän niitä sijoitin. Kolmesta kerrasta kaksi on mennyt hienosti ja treenejen jälkeen on oikein odottanut seuraavaa kertaa, että pääsee taas kokemaan yhdessätekemisen riemua ja kokemaan onnistumisen ja edistymisen iloa. Viime kertakin oli ihan ok, mutta kävi itsellä vähän harmittamaan kun kurssilla on karkailevia kanssaoppijoita. Vähän turhan iso häiriö ja itse kerään stressiä, ettei Pennikin lähde käsistä. Lisäksi ne "yllätyshyökkäykset" heikentää ikävästi Tirpan keskittymiskykyä, kun se yrittää sitten puolella silmällä ja korvalla kytätä, ettei enää kukaan pääse selän takaa luokse. Paineesta huolimatta Penni on ollut tosi hieno tyttö ja otin uudelleen pohdintaan, jos käytäisiin tämän aksaputken jälkeen vielä joku tokokurssikin. On niin paljon helpompaa omalle väsyneelle päälle treenailla työvuorojen välissä jonkun muun antamia kotiläksyjä, kuin yrittää keksiä itse koiralle jotain nuppijumppaa ja toteuttaa suunnitelma - lopputuloksena että simahtaa itse ennen koiraa. Ja onhan se tietenkin vaihtelua treenata muiden kanssa, eikä aina vaan erakkomaisesti tuusata kaksin. Tuolla kun vielä näyttää olevan maksavana asiakkaana samalla viivalla tavoitteellisesti treenavien kanssa, eikä jaloissa pyörivä turhake.

Juoksu ei ole alkanut vieläkään. Alkaa pahasti vaikuttaa siltä, että tämä ei viimeiseksi hormoonimyrskyksi sitten jääkään, vaan odotetaan vielä syksyn juoksu ja leikataan talvella. Tänään käytiin Iissä moikkaamassa viikonloppulomalaisia ja tervumiäs Sypen mielestä Penni oli jo ilmeisesti aika viehkossa kunnossa. Sitä plaatua oli välillä kosiokuviot. Jospa se vuoto ihan kohta alkaisi.

Onneksi valo lisääntyy koko ajan monin tavoin. Enemmän, kirkkaammin ja pitempään. Aurinkokelillä sitä viihtyisi tuolla hangilla vaikka koko päivän. Ja päivävuoron jälkeenkään ei tarvitse pimeässä lähteä haparoimaan. Mielialaankin se vaikuttaa takuulla enemmän, kuin kannukaupalla nauttimani tee, joka kehui sisältävänsä mielihyvää tuottavaa ja stressiä poistavaa L-teaniinia. En vaan tiedä kuinka monta vuotta sitä pitää nauttia ja kuinka suuria määriä, ennen kuin tulosta syntyy :P No hyvää se on ainakin, joten mikäs litkiessä. Mutta jatkamme silti vanhan hyvän konstin, ulkoilun parissa.

Ai niin prkl... Sain Kirsiltä blogihaasteen. Pitääpä vielä lukea kysymykset läpi ja katsoa kykenenkö haasteeseen vastaamaan.