Tikulla silmään

Ihan sikahienoon saumaan iski karmea lentsu. Neiti on tyytynyt viime päivät vaan kevyesti harvakseltaan skitsoilemaan lenkeillä ja hillitysti petaamaan ennen maaten asettumista. Mutta eilen illalla alkoi meikäläisellä valua silmät vettä ja nokka räkää ja virta on aika nollassa, joten aktivointi on aika olematonta. Ja niinpä vaan heräsin päikkäreiltä siihen, että pikkuäiti teki touhussa pesää pyykinkuivaustelineen taakse.

Koska olen luvannut itselleni, etten lannistu valeraskauden tuomista takapakeista, muistelen tällä kertaa menneitä. On sitä osattu skitsoilla ennenkin. Ei kuitenkaan hormoonien takia, vaan Sakun hermorakenteen puutteet osasi julkituoda isänsä Nalle, ihan ilkeyttään. Mutta kukapa ei menisi lankaan, jos isä kerran sanoo!

"Ebolavirusta kantavia sapelihammastiikereitä tulossa!" "Missä??!!"

Nallehan siis vei Sakua kuin litran mittaa halutessaan. Hyvin usein toistui meillä seuraava kuvio. Annoin molemmille koirille herkun, esimerkiksi luun. Nalle alkoi oitis ahmia omaansa siltä seisomalta, kun taas Saku kulki aikansa huolestuneen näköisenä herkku suussaan ympäri, ympäri, ympäri ja etsi aarteelleen piiloa. Lopulta oiva kätkö yleensä löytyi ja sitten vaan odottamaan, että Nalle sai oman ateriointinsa päätökseen.

Noh, Nalle kun lopetti herkuttelun, kävi Saku hakemassa oman luunsa piilostaan ja asettui sitä mukavasti kaluamaan. Nalle sitä aikansa kadehtien jaksoi katsella ja sitten se teki yleensä vedätyksen, johon Saku joka kerta kapsahti. Eli juttuhan oli niin yksikertainen, että Nalle juoksi ulko-ovelle ja päästi vahtihaukun. Sakulla tuli kiirettä myydä asti ja sudittaen se riensi katsomaan kuka kumma sieltä oli tulossa. Kun Saku pääsi ovelle, Nalle kiersi toista kautta Sakun jättämän herkun kimppuun ja jatkoi nautiskelua.

Mutta yhtä junamatkaa en unohda ikinä. Se oli Nallelta niin taitava vedätysten vedätys, että melkein nakkasin elukan pysäkiltä ulos...

Asuimme silloin etelämmässä ja kun ei minulla autoa ollut, matkasimme aina välillä junalla paikasta a paikkaan b. Niin tälläkin kertaa, Tampereelta Hyvinkäälle. Aamu alkoi normaalisti, mutta jostain syystä Tampereen asemalle päästyämme Nalle alkoi murjottaa. En muista enää, selvisikö minulle ikinä herran närkästymisen syy vai ei. Mutta möksö se oli. Se yritti näyttää siltä ettei kuulunut meidän porukkaan, käänsi mielenosoituksellisesti selkää meille ja kiukutteli. Mikään ei ollut kivaa. Sakun mielestä oli. Mamman kanssa reissuun, JEEE!!!!

Lopulta juna tuli asemalle ja heitin repun selkään, nappasin poikien hihnat käteen ja ei kun avoimesta ovesta sisälle vaunuun. Saku tuli onnellisena perässä. Mamman kanssa reissussa, JEE JEE!! Mutta Nallepa ei tullutkaan. Se teki laiturille nelivetojarrutuksen ja näytti närkästyneen lisäksi hyvin jääräpäiseltä. Saku loikkasi takaisin isänsä rinnalle ja näytti hetken hämmentyneeltä. Tekikö Saku nyt väärin?! Ketkä meistä nyt oli menossa ja minne? Eikö Saku pääsekään junaan? "Alapa tulla nyt!" komensin vanhempaa koiraa vaunuväliköstä. Saku hyppäsi ilahtuneena sisälle. Saku pääsee mamman kanssa, JEE!! "En takuulla teidän kanssa" puhahti Nalle. "Ikinä tässä elämässä en tu...!" koiran vastalause jäi kuitenkin kesken, koskapa A) asia ei ollut mielestäni neuvottelukysymys ja B) asetelma ei ollut varsin turvallinen: me sisällä, Nalle laiturilla, hihna välissä yhdistämässä meitä ja juna kohta lähdössä. Joten jäärää niskasta kiinni ja rattaille. Musta sadepilvi koiran pään päällä vain kasvoi ja synkkeni. Mutta Sakulla oli kivaa. Mamman kanssa junassa, JEEEE!!

Otin heti oven vierestä paikan isommalla jalkatilalla ja paimensin paimeniani paikoilleen. Nalle silmäili käyrä otsassa ympärilleen, ja olisihan se pitänyt arvata viimeistään siinä vaiheessa, että se suunnitteli koiruuksia. Ja kohtapa se alotti. Se äkkäsi ikkunan ja kiirehti sen ääreen puhisemaan laiturilla käveleville ihmisille.

"Turpa kiinni" totesin koiralle.
"Mitä ihmettä siellä oikein on?" kysyi Saku pyrkien myös ikkunaan. Sakun päästyä ikkunan ääreen Nalle siirtyi vahtimaan vaunun ovea. Itselläni alkoi koiran kiukuttelu käydä hermoille. Saku ihmetteli edelleen ikkunasta ulos katsellen, mistä on kysymys, kun mitään kummallista ei näkynyt..? Mutta siis... oven takanako se jokin nyt olikin..?! Hymypojan ilme alkoi vetää vähän totiseksi. Sakun siirryttyä vierelleni istumaan, Nalle syöksyi takaisin ikkunaan. "Ainakin kolme kirveellä varustettua eläinlääkäriä tulossa sisään junaan!" se julisti. Juna lähti liikkeelle. "KOLME? kysyi Saku silmät lautasina. "Oliko niillä piikkejäkin??! se kauhisteli. "Oli oli, ja nyt ne ovat junassa! Löytävät meidät millä hetkellä hyvänsä!!" Nalle julisti kimmoten vielä kerran oven ja ikkunan väliä. Nyt oli Saku vakuuttunut siitä, että Jotain Kamalaa on tekeillä ja lomareissu vaihtui viimeiseksi matkaksi. Se alkoi kuolata ja pälyillä samoihin suuntiin kuin Nalle, aivan marionettinä. Ja PIM! Nallen hyvä tuuli palasi. Se oikaisi itsensä keskelle vaunun käytävää, maiskutteli hetken ja vaipui uneen. Mukavasti vaunun liike tuntui tuudittavan, vaikka samassa kyydissä olikin muka murhanhimoisia pahiksia. Saku-riepu istui vieressäni kuolaten polvilleni, edelleen ikkunaa ja ovea silmät selällään tuijotellen. "Jos mamma minä suojelen sinua, niin suojelethan sinä minua?" se kysyi ääni väristen. Nykäisin Nallen jaloista omaan penkkivälikköömme ja se jatkoi komeusuniaan siinä tyytyväisenä ja tyynen rauhallisena. Rauhoittui se Sakukin muistaakseni jo Hämeenlinnassa...

oli niillä rauhanomaisia yhteisiä harrastuksiakin

Hei, me noudetaan!

Me ollaan syksyn kunniaksi käyty muutamaan otteeseen tuossa lähellä sekalaisen seurakunnan treeneissä. Ei tosin minkään seuran karkelot, vaan yksittäisiä koirakkoja, jotka kokoontuvat koulun viereiselle hiekkakentälle harrastamaan aktivoitumista. En tiedä muiden kunnianhimosta, mutta meidän tavoite on ihan vaan aivojumppa ja vaihtelun tarjoaminen koiralle.

yritä nyt sitten ikuistaa elämäsi kodak hetket hitaalla kännykameralla...

Ekalla kerralla paikalla oli kourallinen koiria ja muutama pyöräilevä nassikka. Silloin menin paikalle ihan siksi, että belgi-ihminen Satu oli luvannut Pennille ennestään tuntemattomana leikittää koiraa. Ja leikittikin. Penni on vaan siitä hassu otus, että tuollaiseen uuteen paikkaan mennessään sen pitää saada ensin jäsennellä rauhassa näkemäänsä. Ei se nytkään aluksi edes tajunnut että sille tarjottiin leikkiä, kun ärsykettä oli niin paljon. Hetken pällisteltyään, ihmeteltyään ja lokeroituaan se napsahti taas mukaan hetkeen ja alkoi toimintaan. Sen jälkeen se kyllä puksuttaa kuin juna eteen päin :) Siitä se on muihin näkemiini vilkkaisiin belgeihin verrattuna erikoinen, että se ei yleensä ns. steppaa havainnoidessaan. Se hurja liike käy vaan pään sisällä. Hurinan voi melkein kuulla. Muuten se ei juurikaan ääntele näissä tilanteissa.

Häiriöt tuolla kentällä ainakin tuntuvat olevan kohdillaan, toisella treenikerralla paikalla oli naisporukka joka pelasi jotain minulle tuntematonta palikkapeliä. Mailamaisilla jutuilla heittelivät palikoita ja jotain. Nyt viimeksi kentällä oli vuorossa junnujen futistreenit. Mutta sopu sijaa antaa ja Pennikin meni kuin kala vedessä siellä porukassa. Koira on välillä jopa ylirauhallinen ja vähän muissa maailmoissa, tehden juttuja vähän sinne päin. Odotan sen alkavan pesäntekopuuhiin millä hetkellä hyvänsä. On se kyllä jo tovin aikaa ollut niin ruuan perään ja merkkaillut ulkona, että luulisin näiden kaikkien "oireiden" nitoutuvan taas pentuajatuksiin.

Noin muuten meillä on kyllä mennyt niin kivasti, että alan pikkuhiljaa tapailemaan ylistyslaulujen säveliä :) Koira on ollut ainakin tähän asti terve ja meillä on kaksin mukavaa. Se on alkanut aikuistua ja tasoittua niin paljon, että se on kerrassaan hieno pikkuinen prinsessa. En ehkä usko, että Pennistä sataprosenttisen varauksettoman sosiaalista tulee ikinä, mutta nyt kun tuohon piirteeseen on tottunut ja eka "järkytys" haihtunut, en pidä tuota pientä varovaisuutta enää peikkona. Sen kanssa voi mainiosti elää, meillä on ihan kiva suhde ja täydellistä eläintä tai ihmistä ei ole olemassakaan. Menee minulla yhä välillä Tirpan kanssa pasmat sekaisin kun se soveltaa, mutta jos eka kerta meneekin mönkään ällistyessä tai nauruun purskahtaessa, niin toisella kerralla pyritään korjaamaan virheopit. Ihan esimerkkinä, neidillä on vahvistunut jostain tällä kertaa sellainen tapa, että kun sillä kiekat syystä tai toisesta ehtii kiihtyä ja ärähdän, se tarjoaa nopeutettuna filminä istun-annan tassua-heittäydyn selälleni kaavaa... Ensimmäinen versio tästä taisi olla jo naperona jalkoihin ryömimään heittäytyminen.

Uutta opeteltavaa piti taas keksiä, kun vanhat meni saman sahaamiseksi. Kun kerta esineiden kantaminen luonnosta luonnistaa, päätin siirtyä harjoituksissa kapulan pitoon ja noutoon. Homma siirtyi kuitenkin vuorokaudella, koskapa Nallen vanha kapula oli yök. Piti siis kurvata seuraavana päivänä kaupan kautta ja ostaa Hänen Korkeudelleen oma ehjä sievä kapula. Ja niin sitä päästiin vauhtiin! Alku oli turhankin helppoa mutta tässäpä sitten olen seurannut treenimme jatkuessa, kuinka monella tapaa sen kapulan voi takaisin kantaa...

Luovutukset on ihan lapsen kengissä vielä, muistelen että poikien kanssakin saman asian parissa painittiin ja taikinoitiin, se kun tahtoo olla että suu aukeaa ja kapula putoaa kun perse osuu kenttään... Mutta eipä meillä ole kiirettä mihinkään. Sitä paitsi, nyt kelpaa jo tuo Nallen säleiksi ja hammastikuiksi jauhama isompikin kapula kantoon. Ensin sen paino kyllä taisi Pennin yllättää, koskapa kapula palasi ekalla yrityksellä minulle pätkittäin kohti heiteltynä.

kapuloissa on eroja kuin viineissä

Agiliitoa käytiin kentän laidalta ihmettelemässä yksi sateinen viikonloppu. Penni alkoi maxi kolmosten kohdalla lämmetä lajille jo ihan tosissaan vain katsomalla, joten siinä vaiheessa lähdettiin pikku metsälenkin kautta kotiin haaveilemaan, josko mekin joskus johonkin päästäis vähän liitämään.

...sillä välin kotona...