Ladies and gentlemen, Elvis has left the building

Elvis alkoi oireilla ruokahaluttomuudella, satunnaisella ripulilla ja ikäviin paikkoihin pissaamisella viime syksynä. Käytin sen lääkärissä ja verikokeissa ei näkynyt mitään oireita selittävää. Kilppariarvotkin olivat viiterajoissa. Elvis sai hoidoksi kipulääkettä, mielialalääkkeet ja Feliwaytä. Näistä ei kuitenkaan ollut apua, vaikka muutama parempi parin päivän jakso niiden myötä tulikin. Elviksen vatsa ultrattiin 26.1.2018 ja siellä näkyi yksi infarktiarpi munuaisessa ja suolistossa merkkejä joko kasvaimista tai kroonisesta tulehduksesta. Olisimme voineet kokeilla vielä lyhyttä jaksoa kortisonilla, mutta en lähtenyt enää siihen, koska Elvis oli alkanut jo inhota lääkkeiden ottamista sen jälkeen, kun kilpirauhaslääkityksen lisäksi piti alkaa niellä muut rohdot. Pahimmillaan se jo juoksi minua karkuun kun lähestyin sitä, pelätessään tulevansa lääkityksi. Se oli pudottanut turkkinsa eikä jaksanut enää sitä hoitaa. Ihannepainossaan viisikiloinen kissa painoi enää juuri ja juuri yli kolme kiloa.

Olen jotenkin kauhean onnellinen varsinkin nyt, että Elvis rohkaistui viime kesänä ulkoilemaan omalla pihalla. Tuskin tuo tiesi, että kesä jää hänen viimeisekseen tässä elämässä ja mahdollisuus on viimeinen. Mutta ennen hädiksi terassilla hetken piipahtamaan uskaltautunut kissamies seikkaili tunteja pitkin pihaa, harakoiden naurua ihmetellen, hyönteisiä jahdaten ja syreenien alla torkkuen.

Eilen Elviksen tuhkat tulivat kotiin odottamaan kevättä. Kunhan lumi sulaa ja maa pehmenee, Elvis pääsee nukkumaan ikiunta samaisten syreenien alle omalle pihalle.

Kauniita unia Pieni Rakas, meillä on sinua iso ikävä...
Kiitokset Haukiputaan Evidensialle ja Eläinlääkäriasema Herttaiselle Elviksen hellästä hoidosta.

Peikko yks vee!!

Aika lentää kuin siivillä kun on hauskaa, ja niin se vaan Peikkonenkin sai eilen matkamittariinsa ensimmäisen vuosimerkinnän.

Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu!

Kauhea koheltaja tuo kakara on ja välillä mietin elääkö se kuinka pitkään, kun se ei osaa varoa yhtään. Se kiipeilee ja hyppelee ja intoilee ja aina kopsahtaa. Penni on sitä kurmuttanut alusta asti ja vasta nyt vuoden iässä poika on alkanut joissain tilanteissa uskoa, että "isosiskolta" turpiin saaminen käy kipeää. Lenkeillä on alkanut moottorikelkat kiinnostaa siihen malliin, että Peikko kulkee pahimpaan ulkoiluruuhkaan riskipaikat flexissä, kun ei korvia tahdo löytyä jos mielenkiintoista jahdattavaa näkyy.

Vaan kyllä niistä on toisilleen seuraakin ja iloa, Peikko nauttii jokaisesta kerrasta kun Penni alentuu sen kanssa jotain repimään tai pelaamaan ja Pennikin saa ihan eri tavalla liikuntaa, kuin mitä minun rinnallani tallaten. Luulen että kyllä Penni salaa välillä Peikosta vähän tykkääkin, vaikka ikinä ei tunnusta.

Mukava tuon pikkumiehen kanssa on ollut myös käydä erilaisissa paikoissa. No joo, kesällä yhdet aksakisat meni vähän höpöksi kun oma ääni oli ihanin ja meni kilvanhaukkumiseksi se käynti. Mutta noin muuten se kävelee halleihin ja koirauimaloihin ja vastaaviin reteesti ja innolla sisälle, eikä tarvi niin säädellä paineventtiileitä kuten Pennin kanssa tahtoo olla. Se on kaiken sähellyksensä lomassa mutkattoman reipas.

Minulla kun ei ole vieläkääääään Youtube tiliä niin laitetaan linkkinä naamakirjasta Peikon, siskonsa Lorin ja näiden emän Vitsin uimavuoden avajaiset Hundspassa viime viikolla:  Uimamaisterit


Viimeksi olin lauantaina sällistä salaa vähän ylpeä, kun se heittäytyi hienosti mukaan Harri Hatusen leikkikoulussa kaikkiin annettuihin haasteisiin. Ensin piti kyllä käydä huutamassa omalle peilikuvalle, joka pääsi yllättämään tämän vieraan treenihallin seinällä olevasta peilistä. Mutta siitä päästiin suoraan oikein kivaan taisteluvireeseen! Ei ollut Hatusellakaan muuta huomautettavaa meidän riekkumisesta, kuin että Peikon rakas lelu (herran itse montuilta löytämä hinausköydenpätkä) oli vääränlainen luiru lörppänä ja ruokki koiran tarvetta korjata päntiönään otetta. Lainamotskulla pureuduttiin heti paremmin kiinni. Lopuksi Peikko sai leikkiä kouluttajan kanssa ja sekin oli vaikkakin hieman ihmeellistä, tosi kivaa.

Pikkaisen juuri korkeutta saisi ipana vielä kasvaa ja toivonkin viimeistään massan myötä vajeen kuroutuvan umpeen. Belgiuroksen alamitta on 60cm ja Peikko on tällä hetkellä 59,5cm korkea. Mutta jos sitä uupuvaa puolta senttiä ei tule, se ei muuten niin mainiota pakettia mitenkään pilaa, matkakoko on kätevä!

Loppuun voisin kiteyttää murkkuikäisen belgikoiran syvimmän olemuksen, jonka ystäväni Sanna muokkasi kätevästi räntäsateessa ottamaani kuvaan Peikosta (oikealla) ja veljestään Juniorista (vasemmalla sivuttain)