Nallen kuoleman jälkeen minulle ei pitänyt tulla ikinä enää uutta koiraa. Luopuminen Sakustakin oli vielä edessä ja siinä oli jo tarpeeksi etukäteen pelättävää. Joulun alla 2008 huomasin kuitenkin toistuvasti palaavani kennel Foolproofin kotisivuille tuijottamaan tulevan pentueen mainosta. Siinä oli emänä miellyttävän näköinen narttu, josta olin kuullut vain positiivista ja isänä... Nallen puoliveli Vikke. Vikke oli kuvissa (ja myöhemmin myös livenä) aivan Nallen ja Sakun risteytyksen näköinen. Laitoin sitten kasvattajalle Ihan Muuten Vaan meiliä ja kirjoitin, etten niinkun todellakaan ole pentua ottamassa, kunhan tiedustelen milloin juoksua odotetaan alkavaksi. Kasvattaja vastasi, että se alkoi eilen. Että semmosta pohdittavaa sitten jouluksi.
No, sinne pentujonoon minä sitten kuitenkin itseni ilmoitin. Olen aina puhunut sen puolesta, että pentueen vanhemmat pitää ehdottomasti vähintään tavata, ennen kuin alkaa pentua ostamaan. No, vetoan tässä omassa lipsumisessani siihen, että olen jo vanha konkari rodun parissa :D Valitettavasti näitä pentuja ei ikinä syntynyt ja sain kuulla, että uusintaan valitaan nuorempi uros. Sekin uros oli kuitenkin taustatietojen valossa minulle mieluinen. Lisäksi plussaa oli se, että pentueesta tulisi tämän sekalinjaisen, mustista vanhemmista syntyneen tervun ansioista enemmän sillisalaatti. En liiemmin kannata rotujen nykytilanteessa tiukkoja linjauksia ja sukulaisparituksia, eli pentue palveli myös omaa eettistä näkemystäni. Ja jonoon yhä. Päätin myös, että kahden uroksen jälkeen voisin kokeilla narttua. Tämä päätös kyllä horjui odotusaikana aika monta kertaa. Tällä kertaa pentuja sitten syntyikin ja niin tuli minulle Penni.
Kotimatka oli järkyttävä. Pentu kiljui. Se kiljui myös yöllä kotipihassa kun kannoin kassit ensin sisälle ja sitten vasta pennun bokseineen. Molemmat pojat olivat aikoinaan ihan hiljaa ja kävivät taloksi heti, tämä neiti oli toista maata. Yöllä väsyksissä jo mietin, että laitan naperolle aamulla postimerkin persiiseen ja lähetän sen takaisin Forssaan. Mutta aamulla se oli jo unohdettu ja pikkuinen belgityttö alkoi kotiutua. Saku tosin oli sitä mieltä, että kaikki on pilalla ja kissani Rähjä osoitti pennulle hyvin selkeästi, että se oli ällöttävä.
Aika äkkiä kävi selväksi, että jos olin luullut Nallen olevan tinkauksen mestari, niin häviölle olisi sekin jäänyt tämän prinsessan kanssa. Aluksi Penni yritti saada ihan joka käänteessä tahtonsa läpi huutamalla. Sisäsiisteyttä opetellessa se äkkäsi, että kun vähän käyttäytyy levottomasti niin takapihan ovi aukeaa. Ja tokihan tämäkin palvelu piti ottaa vääryydellä vedätyskäyttöön, kivahan se on juoksuttaa emäntää ees ja taas. Aluksi yöt olivat yhtä sirkusta. Univelka kasvoi iloisesti, kun Penni touhusi yöt. Sillä vaan ei tuntunut riittävän unta, vaikka sitä kuinka koitti illalla väsyttää. Saku keksi pudottautua sängyn ja seinän väliseen rakoon ja sai olla rauhassa siellä. Lopulta nappasin Pennin vastalauseista välittämättä holding terapiaan tiukasti kainalooni nukkumaan pariksi yöksi ja ongelma ratkesi sillä.
Belginpennut purevat. Niin tekivät Nalle ja Sakukin naperoina. Mutta tämä pikku piraija tuntui vievän lihanpaloja mukanaan. Kun virta alkoi lähestyä loppua ja kierrokset nousivat, se sai hillittömiä raivareita ja ampui kiinni. Se piti ihan kiinni pitämällä rauhottaa tilanteesta, selkäsaunaan en halunnut ryhtyä. Kilarin mentyä ohi, pentu ihan ääneen huokaisi helpotuksesta, kun hänet oli jälleen pelastettu itseltään. Näytin tuohon aikaan lähinnä itseni viiltelijältä rupisine ranteineni :D Kun hampaat olivat vaihtuneet, tämä raivopäisyys loppui ihan itsestään ja tilalle tuli suunnaton rrrrrakkaus. Pennin motto olikin selkeästi siitä eteen päin "suuuuuuudellaan ja kukaan ei oo yksin!"
Penni oli pikkupentuna aika herkkä reagoimaan uusiin outoihin asioihin, mutta se pääsi niistä heti ihan itsenäisesti yli ja meni oma-aloitteisesti tutustumaan siihen uuteen juttuun.
Loppukesästä ja syksyllä tein Pennille muutaman peltojäljen, jos siitä jäisi talven ajaksi muistikuvaa pääkoppaan muhimaan. Peruskäskyjä on opeteltu, mutta muuten se on saanut elää aika huoletonta lapsuutta, ulkoillen ja kavereiden kanssa peuhaten. Onneksi Penni on ahne (ja vähintään yhtä kova varas sapuskan suhteen, kuin Nalle...) ja rakastaa pallopelejä. Itse olen niin tumpelo ja onneton kouluttaja, että ilman noita avuja ei hommasta tulisi yhtään mitään. Jollain tapaa Pennillä on enemmän kontaktinhakuisuutta minuun, kuin mitä pojilla oli. En tiedä vielä, onko sillä vaan yleensäkin enemmän miellyttämisenhalua, vai kiinnostaako sillä hieman vähemmän ympäristö vs. minä, verrattuna sälleihin.
Kunhan kevät tulee, kokeillaan jäljestystä metsässä ja esineruutua. Miksei hakuakin, jos oikein innostun, nähtäväksi jää. Ihan yhteiseksi puuhaksi yhäkin, kisata en aio tämänkään koiran kanssa. Pyöräilyn salat opetellaan myös heti kun tiet sulavat. Muutamaan näyttelyynkin olen ajatellut Pennin viedä, arvostelua hakemaan. Pevisa-tutkimukset katsellaan, kun ikää tulee vähän lisää. Viime kesänä lähinnä vaan kahlailtiin, jospa tuleva kesä tekisi Pennistäkin vesipedon ihan uintia myöten!
Terveys
Pennin lonkat on kuvattu A/A, kyynärät 0/0. Selkää ei ole virallisesti lausuttu, mutta se kuvattiin virallisten kuvien yhteydessä eikä kuvissa näkynyt mitään poikkeavaa.
Silmät terveet 05/12.
Näyttelyt
Haukipudas 19.6.2011 Hyl
No, sinne pentujonoon minä sitten kuitenkin itseni ilmoitin. Olen aina puhunut sen puolesta, että pentueen vanhemmat pitää ehdottomasti vähintään tavata, ennen kuin alkaa pentua ostamaan. No, vetoan tässä omassa lipsumisessani siihen, että olen jo vanha konkari rodun parissa :D Valitettavasti näitä pentuja ei ikinä syntynyt ja sain kuulla, että uusintaan valitaan nuorempi uros. Sekin uros oli kuitenkin taustatietojen valossa minulle mieluinen. Lisäksi plussaa oli se, että pentueesta tulisi tämän sekalinjaisen, mustista vanhemmista syntyneen tervun ansioista enemmän sillisalaatti. En liiemmin kannata rotujen nykytilanteessa tiukkoja linjauksia ja sukulaisparituksia, eli pentue palveli myös omaa eettistä näkemystäni. Ja jonoon yhä. Päätin myös, että kahden uroksen jälkeen voisin kokeilla narttua. Tämä päätös kyllä horjui odotusaikana aika monta kertaa. Tällä kertaa pentuja sitten syntyikin ja niin tuli minulle Penni.
Kotimatka oli järkyttävä. Pentu kiljui. Se kiljui myös yöllä kotipihassa kun kannoin kassit ensin sisälle ja sitten vasta pennun bokseineen. Molemmat pojat olivat aikoinaan ihan hiljaa ja kävivät taloksi heti, tämä neiti oli toista maata. Yöllä väsyksissä jo mietin, että laitan naperolle aamulla postimerkin persiiseen ja lähetän sen takaisin Forssaan. Mutta aamulla se oli jo unohdettu ja pikkuinen belgityttö alkoi kotiutua. Saku tosin oli sitä mieltä, että kaikki on pilalla ja kissani Rähjä osoitti pennulle hyvin selkeästi, että se oli ällöttävä.
Aika äkkiä kävi selväksi, että jos olin luullut Nallen olevan tinkauksen mestari, niin häviölle olisi sekin jäänyt tämän prinsessan kanssa. Aluksi Penni yritti saada ihan joka käänteessä tahtonsa läpi huutamalla. Sisäsiisteyttä opetellessa se äkkäsi, että kun vähän käyttäytyy levottomasti niin takapihan ovi aukeaa. Ja tokihan tämäkin palvelu piti ottaa vääryydellä vedätyskäyttöön, kivahan se on juoksuttaa emäntää ees ja taas. Aluksi yöt olivat yhtä sirkusta. Univelka kasvoi iloisesti, kun Penni touhusi yöt. Sillä vaan ei tuntunut riittävän unta, vaikka sitä kuinka koitti illalla väsyttää. Saku keksi pudottautua sängyn ja seinän väliseen rakoon ja sai olla rauhassa siellä. Lopulta nappasin Pennin vastalauseista välittämättä holding terapiaan tiukasti kainalooni nukkumaan pariksi yöksi ja ongelma ratkesi sillä.
Belginpennut purevat. Niin tekivät Nalle ja Sakukin naperoina. Mutta tämä pikku piraija tuntui vievän lihanpaloja mukanaan. Kun virta alkoi lähestyä loppua ja kierrokset nousivat, se sai hillittömiä raivareita ja ampui kiinni. Se piti ihan kiinni pitämällä rauhottaa tilanteesta, selkäsaunaan en halunnut ryhtyä. Kilarin mentyä ohi, pentu ihan ääneen huokaisi helpotuksesta, kun hänet oli jälleen pelastettu itseltään. Näytin tuohon aikaan lähinnä itseni viiltelijältä rupisine ranteineni :D Kun hampaat olivat vaihtuneet, tämä raivopäisyys loppui ihan itsestään ja tilalle tuli suunnaton rrrrrakkaus. Pennin motto olikin selkeästi siitä eteen päin "suuuuuuudellaan ja kukaan ei oo yksin!"
Penni oli pikkupentuna aika herkkä reagoimaan uusiin outoihin asioihin, mutta se pääsi niistä heti ihan itsenäisesti yli ja meni oma-aloitteisesti tutustumaan siihen uuteen juttuun.
Loppukesästä ja syksyllä tein Pennille muutaman peltojäljen, jos siitä jäisi talven ajaksi muistikuvaa pääkoppaan muhimaan. Peruskäskyjä on opeteltu, mutta muuten se on saanut elää aika huoletonta lapsuutta, ulkoillen ja kavereiden kanssa peuhaten. Onneksi Penni on ahne (ja vähintään yhtä kova varas sapuskan suhteen, kuin Nalle...) ja rakastaa pallopelejä. Itse olen niin tumpelo ja onneton kouluttaja, että ilman noita avuja ei hommasta tulisi yhtään mitään. Jollain tapaa Pennillä on enemmän kontaktinhakuisuutta minuun, kuin mitä pojilla oli. En tiedä vielä, onko sillä vaan yleensäkin enemmän miellyttämisenhalua, vai kiinnostaako sillä hieman vähemmän ympäristö vs. minä, verrattuna sälleihin.
Kunhan kevät tulee, kokeillaan jäljestystä metsässä ja esineruutua. Miksei hakuakin, jos oikein innostun, nähtäväksi jää. Ihan yhteiseksi puuhaksi yhäkin, kisata en aio tämänkään koiran kanssa. Pyöräilyn salat opetellaan myös heti kun tiet sulavat. Muutamaan näyttelyynkin olen ajatellut Pennin viedä, arvostelua hakemaan. Pevisa-tutkimukset katsellaan, kun ikää tulee vähän lisää. Viime kesänä lähinnä vaan kahlailtiin, jospa tuleva kesä tekisi Pennistäkin vesipedon ihan uintia myöten!
Terveys
Pennin lonkat on kuvattu A/A, kyynärät 0/0. Selkää ei ole virallisesti lausuttu, mutta se kuvattiin virallisten kuvien yhteydessä eikä kuvissa näkynyt mitään poikkeavaa.
Silmät terveet 05/12.
Näyttelyt
Haukipudas 19.6.2011 Hyl
