lauantai 10. elokuuta 2013

Karvarumba

Kesän päälajiksi muodostui uiminen. Se on ihan superkivaa ja jos ei lammilla ole ruuhkaa, välillä kuivatellaan ja lämmitellään viskomalla rannalla frisbeetä. Tai kävellään lenkki toisen lammen ympäri ja taas uidaan. Voi sitä riemun määrää.


Mutta nyt siihen tuli stoppi taas vähäksi aikaa, kun Prinsessalle sattui uusi äksidentti. Olivat päiväpissattajan kanssa lähteneet lenkille ja Penni oli esitellyt ulkoiluttajalle pimeää puoltaan äkillisellä väistöliikkeellä (toinen koira tuli kohti), eikä narun pää ehtinyt kavahdukseen mukaan. Tuloksena sankarimme päälle astuminen ja asfaltti-ihottumat takajalan sisäpinnassa. Mitä ilmeisimmin kirvelevät kovasti paljon ja mitä muistan omissa kintuissani vastaavia ( viimeksi viime kesänä kun yritin Lara Croftailla sen fillarin kaatuessa...) niin onhan ne ihan ahterista kun johonkin osuvat tai kun niitä putsaa. Mutta kiltti ja kuuliainen tyttö kun on, Penni antaa hoitaa niitä mukisematta. Nyt olen ollut toista vuorokautta vapailla ja haavat alkavat rupeutua, kun ei eläin tällä niitä lussuta tuntitolkulla. Vaan eipä nuiden kanssa kehtaa vielä uiskentelemaan mennä. Toivottavasti riittää nättejä päiviä jahka paranevat, ettei tarvi ensi kesään odotella.



Seesteinen elomme on saanut hieman häiriötekijöitä, en tosin tiedä miksi koira nyt on välillä niin kierroksilla. Ei ainakaan pitäisi vielä olla uusi juoksu tulossa, eikä Penni kyllä merkkailekaan. Kuhan häntä kuupoilee välillä. Tuo jalkavamma todennäköisesti on sellaisen hökelöinnin tulosta myös. Mutta välillä olen murehtinut sitä, miten vaikea tuon kanssa on yrittää esiintyä johdonmukaisena, kun se tietyllä purjeella seilatessaan ottaa niin uskomattoman väärin kaiken mitä minä teen vahingossa. Aiemmin olen muistaakseni kertonut, miten se paineistui talvella siitä, että minä liukastelin jalkakäytävillä. Äkilliset lipsahdukset ja horjahdukset onneksi loppuivat, kun ostin Icebugit. Sama kaava on nähtävissä kun ajatuksissamme kävellään jossain ja minä kompuroin tai muuten toheloin, niin kuin kaikki meistä (?) joskus tekee liikkuessaan. Ihan esimerkkinä viime viikolta, käveltiin tuossa hiekkapolkua pitkin kohti rantaa. Koira oli ihan tohkeissaan, tiesi mihin oltiin menossa ja selkeästi sillä hyrräsi sata asiaa taas mielessä ja tutka pyöri ahkerasti, vaikka päällimmäisenä oli innokas odotus: kohta pääsee veteen. Mitään huomautettavaa ei koiran tekemisessä kuitenkaan ollut, hihna oli löysällä ja siinä omissa ajatuksissamme taitoimme matkaa. Ja sitten minä onneton otin sellaisen tökkäävän laiskan askeleen iskien kengän kärjen hiekkaan. Koira kieppasi nanosekunnissa ympäri hätääntyneen näköisenä ja syöksyi jalkoihini anelemaan anteeksiantoa sille mitä ikinä tekikään väärin. Koiran ollessa nuorempi menin aina tosi hämilleni näistä tilanteista, ne olivat niin uusia ja kummallisia. Ei niitä tunnu toiset koiratkaan aina ymmärtävän, Tikille Penni on tehnyt usein samantapaista mielistelymatelua ja aika ymmälleen se on näyttänyt menevän Tikkikin. Mutta Jarin ohjeilla olen nyt jatkanut toimintaa samantien, eikä olla jääty tilannetta selvittelemään sen kummemmin. Toiminta jatkuu siis välittömästi, joku käsky koiralle ja sitten pääsee kehumaan. Kuulin kyllä vastikään koirasta, joka heittäytyi lauman muiden koirien keskuudessa aina pattitilanteissa avuttomaksi ja mielinkielistelijäksi, jotta pääsisi kuin... öh... no, koira veräjästä. Ne muut koirat kuulemma inhosivat kun se teki niin. Mutta ei tuo minusta ihan semmoista ole, se tulee niin salamana, napsahtaa päälle kesken koiran sadan ja seitsemän ajatuksen. Samoin kuin tuon johdonmukaisuuden suhteen, koen välillä vaikeaksi olla häiritsemättä koiraa niillä pienillä asioilla, joista koira tietää että ohjaaja varautuu nyt johonkin. Vaan kun jos ei varaudu, tulee helposti tuommoisia haavereita. Oravanpyörää kerrakseen.



Ja sitten siihen karvashowhun. Voi sanonko mikä. Pohjavillan pudotus alkoi jo joskus kesäkuussa ja se saatiin harjaamalla ja vesilillumisella kunnialla päätökseen. Sitten kissakin aloitti karvanvaihdon, joka jatkuu yhä. Penni piti pienen tauon kun villat oli irroteltu ja sitten alkoi vaihtua päällysnuttu. Sitä karvaa on joka paikassa. Aamulla ripsissä kun silmät avaa, eväspaketeissa töissä, suussa, vaatteissa, lakanoissa, sukanpohjissa ja kengissä langoiksi hieroutuneina. En ole ollut ikinä mikään innokas mattojen pitäjä, mutta koska tässä nykyisessä asunnossa on varsinkin olohuoneen lattia edellisten ties kuinka lukuisien asukkaiden jäljiltä aika törkeässä kunnossa, oli pakko hommata matot peittämään edes osa lattiasta. Ja tuo olkkarin matto sitten imee karvaa sienen lailla. Olen sitä yrittänyt imuroida ja imurin harjaosalla hinkata, mutta se vain nauraa päin näköä ponnisteluilleni. Lopulta paloi käämit ja otin vanhan luonnonharjaksisen hiusharjani, heittäydyin huonoille polvilleni ja jo alkoi maton väri erottua!

Lisäksi pohdituttaa tosissaan, millaiseksi tuon eläimen turkki mahtaa mennä sterkan jälkeen. Sen korvien takana oleva pumpulihöttö on nyt jo koko ajan takussa ja varsinkin tämän uuden vesipetoimagon kanssa sopii kuvaan, että korvien takana on tiiviit patalapun alut. En ole mikään trimmauksen ystävä, joten aikani kammalla sykeröjä selviteltyäni tartuin jo toisen kerran saksiin ja nips! Joku päivä vielä riipaisen höylällä nuo hötöt juurta myöten poikki :P

onnistunut matonkerintä suoritettu