Kylläpä aika rientää

...ja blogia ei saa päivitettyä.

Syksy saa, vettä sataa (yhä) ja illat pimenee koko ajan vaan aiemmin ja aiemmin.

Olihan tuossa loppukesästä sentään pieni kesäinen jaksokin, Penni sai korkata uuden hienon vesilelunsa. Kaikki lämpimät uintipäivät piti käyttää tehokkaasti hyväksi ja siitä seurauksena rapattiinkin sitten pitkään rastanalkuja koiran turkista auki.

Heinäkuussa kipaisin mutkan Krakovassa ihmettelemässä keskitysleiriä ja suolakaivosta. Wawelin linnan pihalla sattui esiintymään komeita lintusia.

Noin muuten kesän aikana Penni tapasi muutamaa koirakaveria, joista uutena tuttavuutena Liisan aussipentunen. Pentu uitettiin mallikkaasti hiekkamonttujen vesilätäköissä, mutta näytti niillä koirilla kivaakin olevan. Olisi se niin kiva kun olisi säännöllisesti leikkikaveri saatavilla.

Elokuussa taputeltiin tauolle agilityhallin kausikortti, katsellaan josko ensi kesänä lunastettaisiin uusi. Tokokurssin eka osa kahlattiin kunnialla läpi, kivasti oli aivojumppaa sekä koiralle, että omistajalle. Vuorotyöstä huolimati päästiin yllättävän monelle treenikerralle mukaankin.

Kirsi ja beeceet ovat ehtineet vierailla meillä jo pariin otteesseen ja koiramaailman älyköillä on oma sviitti vierashuoneessa. Elvis on uskaltautunut portin taakse Visaa tuijottamaan ja Visa tuijottaa takaisin. Siinähän sitten toisiaan ihmettelevät. Eniten kissalla varmaan kummastuttanut, kun ei ole päässyt vierailujen aikana pakastimen päälle tähystyspaikalleen. Siinä on hyvä meidänkin kotiutumista odotella,ikkunassa kytäten.

Syksy saapui, mutta yksi lähti kesän mukaan. Pennin veli Julle nukahti ikiuneen ja Pennin kanssa sytytettiin illan hämärtyessä kynttilä velipojan muistolle. Jullen kohtaloksi koitui elämä, kaikki ei aina suju kuten suunnitellaan.

Julle ja Penni silloin, kun koko elämä oli vielä edessä

Metsissä ei ole enää ärsyttäviä verenimijöitä ja lenkeillä on kiva tekaista pikku pätkä jälkeä tai etsiä lelua. Kohta saa alkaa jännäämään paljonko tänä talvena tulee lunta (ja pakkasta) ja kuinka paljon talviturkkiin tulee takkuja. 

Suuri turkkitaistelu

Taas on vähän päässynnä vierähtämään tämä päivittely. Enää etes muista mistä kaikesta pitäisi kertoa.

Tokokurssille läksimme pääjumppaa harrastamaan, ilman mitään tavotteita, kunhan vaihtelua ja tekemistä. Ulkotreenit menevät ehkä paremmin, hallissa koiralla on vähän liikaa tulta ja tappuraa, varsinkin jos toisella puolella verhoa on menossa aksat. Ollaan opeteltu edestä kiepsahtaen sivulle tulo, itsehän olen opettanut kaikille koirilleni vanhanaikaisesti takaa kiertäen tämän. Kiepsahduksessa käskynä nyt sitten "viereen". Liikkeestä seisomisen alkeita on tapailtu pompusta pysähdyksiin palkkaamalla ja seuraamista lihapulla kourassa imuttaen. Peruuttamista haarojen välistä, paikallaoloa ryhmänä, takapalkkaa, liikkeestä istumista, nopeaa maahanmenoa jne. Nyt on meneillään kesätauko ja äsken ruohonleikkuun jälkeen ryhdyttiin muka Pennin kanssa kokeilemaan kotiläksyjä, mutta enhän minä enää muista kaikkea mitä on kokeiltu!

Sypemiäs oli Juhannusta juhlimassa Iissä ja tokikin Penni kävi vanhaa miestä juoksuttamassa. Samalla reissulla lähti koiralta talviturkki, Penni mienen muistelun jälkeen ui kovastikin, paitsi silloin jos joella lillui vene meidän ohi. Onhan se toki epäilyttävää, takuulla kaappaavat veneisiin kelluvia koiria. Sype se vaan kasteli varpaita, ei tainnut edes kainalopesulla käydä. Ja sääsket ja mäkärät piti juhlia.

Se talviturkki joo... Penni sitten otti ja kasvatti ihastuttavan sterkkaturkin. Pehmeä, pullea ja tuuhea. Tekee koiralle viisi kiloa lisää ulkonäköön ja emännän hulluksi. Se ei tietenkään irtoa semmoisina pohjavillasuteina kuten normaalissa karvanvaihdossa, vaan se pitää harjata ja raastaa irti. Onneksi kissalla on Furminator, joka lainattiin parturointiin. Korvantauksiin oli ehtinyt muodostua jo pienet rastapaakut, joille näytettiin raakasti saksia. Selkään oli alkanut kasautua tuppoa siihen kohti, mihin toukokuussa pipetoin Exspotin. En edes raatsinut yhdellä kertaa yrittää karvaa ajaa alas, vaan olisiko viisi kertaa nyhdetty, että alkoi koirasta löytyä linjat ja nahka kuultaa villan läpi. Noin yleensä belgin turkki on todella helppohoitoinen, kunhan sille vaihdon aikaan näyttää harjaa. Nyt teen kyllä parhaani, ettei Pönniäisestä tule sellaista tupputurkkia joita leikatuissa koirissa paljon näkee. Pitänee ostaa Furminator koiran koossa ja ehkä tutustua myös Coat Kingeihin.

Turkeista kun nyt jorisen niin en malta olla ihmettelemättä porua, jonka lyhyehkökarvainen kotimainen nuori musta belgi näytti aiheuttaneen ulkomailla. Somessa oli siis eräs rotumme harrastaja julkaissut toisen harrastajan mustan belgin kuvan ja päivitteli, miten on suunnilleen rotu pilattu kun ON NOIN LYHYT TURKKI. Ja muita siunailijoita liittyi mukaan kertomaan, miten tässä nyt ihan sydän särkyy kun ei tuollainen ole belgi ollenkaan. Ja ettei ainakaan jalostukseen saisi tuonnäköistä käyttää! Joku murehti, että miksi ihmisen pitää mennä kaikki muutamaan ja pilaamaan. I've got news for you: Ihminen on muuttanut belgin(kin) ulkonäköä koko ajan, varsinkin niiden ruusukkeenmetsästäjien ja valitettavasti aika moni niistä muutoksista on huonompaan suuntaan. Belgeissä näkee hyvin paljon (kuten muissakin roduissa) ylityyppisiä piirteitä, jotka harvoin jos koskaan ovat hyväksi itse koiralle. On olematonta kulmausta joissa suoran etuosan päällä keikkuu niskaton ylipitkä pää, liian lyhyttä runkoa ja aivan liian tuuheaa ja pitkää turkkia. Kyllä, lyhytkarvaisuus tuskin on rodussamme ongelma. Eikä se varmasti ikinä ole ongelma koiralle itselleen. Sen sijaan rodussamme on paljon muita ongelmia, joita ei ainakaan sillä ratkota, että pennutellaan keskenään nättejä sukulaisia. Käyttölinjaisissa sitten toki vielä omat murheensa. Tuo kyseinen suurta murhetta eräille aiheuttanut pentue on variaatiomix. Niissä on omat riskinsä ja kuten olen variaatiomixien vapautumisen jälkeen huomannut, niitä voi tehdä järjellä ja ajatuksella tai sitten vaan tehdä. Kuten muutakin pennuttamista. Mutta puututtiinko tässä turkkikauhistelussa mihinkään oikeaan uhkaan? Ei. Onneksi siellä seassa oli muutama järjen äänikin toppuuttelemassa, ihmiskunnalla saattaa vielä olla toivoa. Puhumattakaan koirista.

Vieraita meillä on ehtinyt käydä jo pariin otteeseen, Kirsi koirineen. Sääli vaan että nämä vieraat ei Pennin kanssa leiki. Mutta on niillä oman lauman kesken ihan kivaa meidän pihalla :D Pentukin oli nätisti portin takana vierashuoneessa mitään tuhoamatta ja lattialle pissimättä.

Alkukesästä yksi aamu Penni äkkäsi puuvajan takana kaksi yökyläläistä. Ehti käydä tökkäämässäkin, ennen kuin ehdin paikalle katsomaan mitä se löysi. Ilmeisesti ei tuntunut kivalta kuonossa. Tyypit jatkoivat uniaan ja laitoin niille aamiaisen viereen odottamaan. Sen jälkeen toinen niistä on käynyt miltei joka ilta aterialla, kunnes siilisivuston ohjeen mukaan laitoin buffetin kiinni heinä-elokuun ajaksi. Sen verran säpsy kaveri on, ettei kärsi pihalla kuvata, mutta ikkunasta olen ihaillut ja vähän kuvannut. Syksyllä toivottavasti tulee koko perhe tankkaamaan talviunia varten ja meiltä kyllä pitopöytä löytyy.

Nitroja huutaa

Lunta on ihan riittävästi, kiitos. Pitikin mennä märisemään joulukuussa, että ikinä ei enää ole. Olen riehunut kolan varressa yötä päivää ja ilmeisesti pumppu ei ole vielä kovin pahassa kunnossa, kun yhä käyn ja kukun. Takapihan terassin edessä odotti yksi aamu kiva ylläri, kun lumistopparit olivat antaneet myöten ja katolta oli tärähtänyt mukavasti vallia suoraan kulkureitille. Vapailla niitä sitten siitä sivummalle lapioin ja piti ihan petkele käydä ostamassa, että sain hakattua sitä vuorta siirtomuotoon. Neiti työnvalvoja hääräsi ahkerasti mukana ja metsästi umpihangesta viskomiani jääpaloja.  Eilen huhkin kattokolan kanssa autokatoksen päältä lunta vähemmäksi. Ihan kivasti sitä sieltä saikin, mutta toiveikkaana menin viime yön "myrskytuulen" jäljiltä kurkistamaan, josko loputkin olisivat tulleet alas. Olihan sieltä ihan kinos pudonnut... naapurin puolelta.

Penni alkoi omia huonoa tapaa nousta aitaa vasten katsomaan kun pukkaan lunta etupihan ajoväylältä. Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että jalka lipsahti aitalankkujen väliin ja voi sitä huutoa. Ehdin nanosekunnissa hätiin ja nostin pulassa olevaa neitoa toisella kädellä niskasta ja hivutin jumijalkaa toisella kädellä irti pinteestä. Koiralla meni silmät päässä ympäri ihan hedelmäpelinä, mutta kumpikaan meistä ei ottanut vammaa tapahtumasta. Naapurit varmaan tosin pohtii vieläkin kuka tapettiin, sen verta yliääniä lähti elukasta.

Lumikengätkin saatiin kaivaa naftaliinista, viime talven ne pölyttyivät (vanhan kodin) varaston nurkassa toimettomina. Selkä ja polvet kiittää kun ei tule äkkilumpsahduksia ja muutenkin mukavaa, vapaa kun on vain umpihanki.

Pumppu sai taas lisätreeniä, kun kaivelin tuossa pari iltaa sitten Tätä Voi Vielä Joskus Tarvita -varastoni kätköistä vanhan kelloradioni, känny kun teki jo kertaalleen jumin eikä herättänytkään. Muistin kyllä, että vempeleessä on hitokseen paha ääni, mutta... Kun se sitten täräytti aamun pimeydessä soimaan somalla nopeutetulla, kovennetulla ja särjetyllä koneenperuutusäänellään, me saatiin kaikki paskahalvaus. Minä en niinkään siitä äänestä vaan siitä, että kissa lähti kainalosta kuin nato-ohjus ja meinasi kaataa yöpöydän mennessään. Samaan aikaan koira sinkosi hereille toiselta puoleltani ulvontahaukkua huutaen ja nelisti samoilla tulilla olohuoneeseen, jatkaen siitä eteiseen ja havahtuen sitten sen verran, että jäi makkarin ovelle tuijottamaan hervottomana nauravaa minua. Mutta heräsin kerrasta. Ei torkkuherätystä!

Nyt onkin parina viime päivänä kevät ilmoitellut tulostaan ja ulkoilukelit on olleet mitä parhaat! Pikkuisen juuri pakkasta ja aurinko tervehtii iloisesti taivaalta reippailijoita. Tätä lisää!!