Onneksi emännän saikut, ei koiran.
Hiivin minä naama valkoisena tiistaina lomilta töihin pariksi tuntia naurettavaksi, kun päätä ei kärsinyt kääntää yhtään, mutta järeämpiä lääkkeitäkään ei voinut ottaa ennen kuin päivän autolla ajamiset oli suoritettu ja lääkärissä käyty. Saikulla maataan ainakin tämä viikko loppuun. Välillä on tuntunut, että ongelma on menossa ohi, mutta sitten taas erehdyn liikkumaan normaalisti ja naps! Ensi viikolla menen kyllä jo hierojalle, oli tulehdusta tai ei...
Kävelyllä ollaan kyllä käyty ja olen valkkaillut reittejä, joilla Penni saa olla vapaana. Siis jotta koira saa tuhlattua enemmän energiaa ja että minimoidaan kaikki turhat, pienetkin nykäykset.
Penni on ollut huolekas hoitaja, alkuun se kyllä katseli minua välillä vähän pitkään, kun hipihiljaa hiippailin kotona ihan seipään nielleenä ja jopa itkua tuhersin kun tuntui, että pää lähtee irti ja jalat pettää alta. Harmillista meille molemmille, että tämän jumini takia meillä jää tänä iltana viimeinen ohjattu agilitaus nyt sitten väliin. Älkää kysykö miksi minä tässä tilanteessa istun koneella, se kun ei varmaan ainakaan auta asiaa. On vaan niin julmetun TYLSÄÄ. Ei voi edes siivota. Se kertoo jo paljon siitä kuinka tylsää on.
Hiekkamontuilla seikkaillessamme äkkäsimme Tirpalle uuden harrastuksen. Lammikoissa läträämisen ohessa voi ottaa lihaskunnolle vähän renkaanvetoa ja ihan sopivat välineetkin näköjään löytyy ;) :P
Tänään Penni unohtui lenkillä syömään ruohoa. Ei ottanut kuuleviin korviinsa kun kutsuin jatkamaan matkaa. Tein siis källin ja menin piiloon puun taakse. Sieltä sitten seurailin kun koira viimein äkkäsi, että prkl nyt on akka hukassa. Hetken se säntäili ees taas ja yritti saada vainua, mutta sitten se vaikutti vähän hätääntyvän ja kiirehdin takaisin polulle näkyviin, ettei koira lähde väärään suuntaan. Sieltä tultiin viivana luokse ja matka jatkui. Kohta se ryökäle jäi taas syömään ja ajattelin jo, että onpa neitillä kova pää tänään. Vihelsin ja Penni lähti salamana laukkamaan kohti. Kaivoin jo namin valmiiksi taskusta, mutta hämmästyksekseni koira viilettikin nuttu hulmuten ohi. Se juoksi jokusen kymmentä metriä eteen ja pysähtyi taas syömään. Ovelaa. Ruokarauha taattu hetkeksi, kunnes jäykkäniskamamma pääsi kohdalle asti :)
Vaikka Pennin paikalla odottaminen käskystä on ollut ihan hyvällä mallilla (onhan se odottanut kytkemättä aina esine-etsintääkin, kun olen käynyt lelut piilottelemassa), niin agility on tätä ilmeisesti vain vahvistanut. Tässä yksi päivä koira hyppäsi ojan yli ja ehti syödä maasta jotain ennen kuin kutsuin sen pois. Sanoi Rinsessalle sen kummemmin ajattelematta, että odota ja kömysin ojan toiselle puolelle tarkistamaan, mitä se mahtoi syödä. No, ei siellä mitään huolestusta herättävää näkynyt ja käännyin palatakseni väylälle. Yllätyin itsekin kun tajusin, että siinä se koira yhä nökötti kuuliaisena, mihin sen käskin jäädäkin, vaikken ollut edes oikeasti tosissani. Nämä on niitä juttuja joita rakastan tuossa koirassa. Kun ei ole liikaa painetta, se pelaa kuin unelma. Se haluaa olla taitava, reipas ja hieno tyttö ja kuuntelee mitä sille sanoo. Rovaniemen reissulla kaveri sanoikin, että meillä on tosi mukavan näköinen suhde, eikä muulla ole väliä, kun koiriemme hyvistä ja huonoista puolista, sekä varsinkin koulutusongelmistamme istuttiin raataamassa. Penni on oikeasti tosi herttainen otus, vaikka ymmärrän hyvin, että ne jotka ovat saaneet nähdä sitä paniikkinäpsintää, ovat varmasti ihan toista mieltä.
Elviskin pääsi jokunen päivä sitten loistamaan älykkyydellään ja minä kun olen pitänyt sitä vähän hitaanlaisena. Se tuli perässäni kylppäriin ja alkoi uittaa tassuaan suihkunurkkauksen ämpärin vedessä, latkien sitten veden tassusta. Sanoin kissalle, että älä rakas sitä saippuavettä juo kun sulla on oma vesikuppikin. Elvis tuijotti minua hetken ja siristeli silmiään. Sitten se hiippaili ohitseni saunaan ja kuulin kun se hyppäsi lauteille, missä siis sen vesikuppi on. Oli pakko mennä katsomaan, että juuriko tuo ymmärtää puhetta??? Ja kyllä. Siellä se istui ja tuijotti TYHJÄÄ kuppiaan odottavan näköisenä.
Hiivin minä naama valkoisena tiistaina lomilta töihin pariksi tuntia naurettavaksi, kun päätä ei kärsinyt kääntää yhtään, mutta järeämpiä lääkkeitäkään ei voinut ottaa ennen kuin päivän autolla ajamiset oli suoritettu ja lääkärissä käyty. Saikulla maataan ainakin tämä viikko loppuun. Välillä on tuntunut, että ongelma on menossa ohi, mutta sitten taas erehdyn liikkumaan normaalisti ja naps! Ensi viikolla menen kyllä jo hierojalle, oli tulehdusta tai ei...
Kävelyllä ollaan kyllä käyty ja olen valkkaillut reittejä, joilla Penni saa olla vapaana. Siis jotta koira saa tuhlattua enemmän energiaa ja että minimoidaan kaikki turhat, pienetkin nykäykset.
Penni on ollut huolekas hoitaja, alkuun se kyllä katseli minua välillä vähän pitkään, kun hipihiljaa hiippailin kotona ihan seipään nielleenä ja jopa itkua tuhersin kun tuntui, että pää lähtee irti ja jalat pettää alta. Harmillista meille molemmille, että tämän jumini takia meillä jää tänä iltana viimeinen ohjattu agilitaus nyt sitten väliin. Älkää kysykö miksi minä tässä tilanteessa istun koneella, se kun ei varmaan ainakaan auta asiaa. On vaan niin julmetun TYLSÄÄ. Ei voi edes siivota. Se kertoo jo paljon siitä kuinka tylsää on.
Hiekkamontuilla seikkaillessamme äkkäsimme Tirpalle uuden harrastuksen. Lammikoissa läträämisen ohessa voi ottaa lihaskunnolle vähän renkaanvetoa ja ihan sopivat välineetkin näköjään löytyy ;) :P
Tänään Penni unohtui lenkillä syömään ruohoa. Ei ottanut kuuleviin korviinsa kun kutsuin jatkamaan matkaa. Tein siis källin ja menin piiloon puun taakse. Sieltä sitten seurailin kun koira viimein äkkäsi, että prkl nyt on akka hukassa. Hetken se säntäili ees taas ja yritti saada vainua, mutta sitten se vaikutti vähän hätääntyvän ja kiirehdin takaisin polulle näkyviin, ettei koira lähde väärään suuntaan. Sieltä tultiin viivana luokse ja matka jatkui. Kohta se ryökäle jäi taas syömään ja ajattelin jo, että onpa neitillä kova pää tänään. Vihelsin ja Penni lähti salamana laukkamaan kohti. Kaivoin jo namin valmiiksi taskusta, mutta hämmästyksekseni koira viilettikin nuttu hulmuten ohi. Se juoksi jokusen kymmentä metriä eteen ja pysähtyi taas syömään. Ovelaa. Ruokarauha taattu hetkeksi, kunnes jäykkäniskamamma pääsi kohdalle asti :)
Vaikka Pennin paikalla odottaminen käskystä on ollut ihan hyvällä mallilla (onhan se odottanut kytkemättä aina esine-etsintääkin, kun olen käynyt lelut piilottelemassa), niin agility on tätä ilmeisesti vain vahvistanut. Tässä yksi päivä koira hyppäsi ojan yli ja ehti syödä maasta jotain ennen kuin kutsuin sen pois. Sanoi Rinsessalle sen kummemmin ajattelematta, että odota ja kömysin ojan toiselle puolelle tarkistamaan, mitä se mahtoi syödä. No, ei siellä mitään huolestusta herättävää näkynyt ja käännyin palatakseni väylälle. Yllätyin itsekin kun tajusin, että siinä se koira yhä nökötti kuuliaisena, mihin sen käskin jäädäkin, vaikken ollut edes oikeasti tosissani. Nämä on niitä juttuja joita rakastan tuossa koirassa. Kun ei ole liikaa painetta, se pelaa kuin unelma. Se haluaa olla taitava, reipas ja hieno tyttö ja kuuntelee mitä sille sanoo. Rovaniemen reissulla kaveri sanoikin, että meillä on tosi mukavan näköinen suhde, eikä muulla ole väliä, kun koiriemme hyvistä ja huonoista puolista, sekä varsinkin koulutusongelmistamme istuttiin raataamassa. Penni on oikeasti tosi herttainen otus, vaikka ymmärrän hyvin, että ne jotka ovat saaneet nähdä sitä paniikkinäpsintää, ovat varmasti ihan toista mieltä.
Elviskin pääsi jokunen päivä sitten loistamaan älykkyydellään ja minä kun olen pitänyt sitä vähän hitaanlaisena. Se tuli perässäni kylppäriin ja alkoi uittaa tassuaan suihkunurkkauksen ämpärin vedessä, latkien sitten veden tassusta. Sanoin kissalle, että älä rakas sitä saippuavettä juo kun sulla on oma vesikuppikin. Elvis tuijotti minua hetken ja siristeli silmiään. Sitten se hiippaili ohitseni saunaan ja kuulin kun se hyppäsi lauteille, missä siis sen vesikuppi on. Oli pakko mennä katsomaan, että juuriko tuo ymmärtää puhetta??? Ja kyllä. Siellä se istui ja tuijotti TYHJÄÄ kuppiaan odottavan näköisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti