Tänään on juhlittu Rinsessan synttäreitä. Aamulla halittiin hartaasti ennen kuin väännyttiin aamupalalle. Sitten oli vuorossa reilun parin tunnin lenkki merelle, kamera mukana tokikin ja vähän joka asiasta sai sankari namipalkan. Nameja kylvettiin myös rannan kantohankeen ja niitä asiaan kuuluvalla hartaudella sieltä etsittiin.
Joku onneton (pilkkijä?) oli unohtanut perspehmusteensa aallonmurtajalle ja sitä piti tietenkin ihan vähän ohimennen kurittaa. Ehjänä se kuitenkin jäi paikalleen omistajaansa odottamaan, kun me poistuimme. Lenkin jälkeen rouskuteltiin kalkkunankaula ja illaksi on suunnitteilla kakkuateria pakastimen herkuista.
Juuri muutama päivä aiemmin kaveri saatteli unimatkalle Penniä muutaman kuukauden nuoremman koiransa. Kun on kaksi edellistä belgiänsä saanut sinne 14 ikävuoteen, sitä helposti ajattelee, että meilläkin on vielä se kymmenkunta vuotta jäljellä yhteistä taivalta. Mutta eihän se ihan niin mene. Onneksi Penni ja käsittääkseni myös sisarukset ovat toistaiseksi terveitä olleet. Olen ajatellut, että jos tuonne neljään vuoteen asti selviää ilman yhtäkään epileptikkoa pentueessa, voi jo vähän huokaista helpotuksesta. Tuo epilepsia on tässä meidän rodussa semmoinen yleinen peikko, eikä suinkaan tuntematon Penninkään suvussa. Kun Nalle papparaisena viimeisinä päivinään alkoi kramppailla, ajattelin kohtauksia ja niiden jälkeistä sekopäisyyttä katsellessani, etten ikinä kykenisi elämään epilepsiaa sairastavan koiran kanssa. Mutta onhan niitä mörköjä toki muitakin...
Turha kuitenkaan alkaa maalailemaan piruja seinille, nautitaan menosta nyt kun ei sen suhteen ole huolia. Tuossa juoksun aikana, kun pahin maanisuus vähän väistyi, olin huomaavinani Pennissä aikuistumista. Toivottavasti tämä ei ole hetken harhaa ja varsinkin toivotaan, etten putoa asian suhteen kovin korkealta :D Meillä on ollut tosi mukavaa jo jonkun aikaa ja Tirppa on ollut vallan herttainen ja reipas. Tosin poikkeuksena tänään rannassa seistä nökötti yksinään Kamala Vespa. Hui. Mutta sekin muuttui vain elottomaksi möykyksi kun kutsuin koiran luokse, kytkin hihnaan ja menimme yhdessä katsomaan. Se mikä myös on mukavaa, niin nykyään koira tulee ahdingossa tai itsensä satutettuaan minun luo hakemaan apua. Nuorempana esim. kepistä irronnut, hampaiden väliin kiilautunut palanen aiheutti päättömän pako-kilju-hysteerisen kohtauksen. Eikä sillä, ei Penni koskaan ole jatkuvasti pöljä ollutkaan, pääosin vallan kelpo tyttö. Ikäviä asioita vaan tulee puntaroitua enemmän kuin hyviä, hyvissä jutuissa kun ei ole mitään mitä pitäisi muuttaa. Mutta pienetkin muutoksen huomaa kun yhdessä viettää kaiken ajan, joka töistä jää yli. Aivopierut vaan vähenee ja vähenee :) Ehkä jopa meiltä molemmilta.
Agility alkaa taas uudella kurssilla perjantaina, joten sen parissa puuhaaminen jatkuu. Aika selkeä ero treenien suorituksessa on sillä, olenko itse ollut päivän vapailla vai töissä. Eikä pelkästään koiran virtatason suhteen, vaan myös oman suorituskyvyn. Ahkerasta hakemusten jättämisestä huolimatta lottovoitto ei edelleenkään ole osunut meidän kohdalle, joten täytyy yhä yrittää sovittaa työelämä ja harrastukset keskenään.
Onnea Pönniseni, olet rakas <3 (ja hirmuisen sievä!)
Joku onneton (pilkkijä?) oli unohtanut perspehmusteensa aallonmurtajalle ja sitä piti tietenkin ihan vähän ohimennen kurittaa. Ehjänä se kuitenkin jäi paikalleen omistajaansa odottamaan, kun me poistuimme. Lenkin jälkeen rouskuteltiin kalkkunankaula ja illaksi on suunnitteilla kakkuateria pakastimen herkuista.
Juuri muutama päivä aiemmin kaveri saatteli unimatkalle Penniä muutaman kuukauden nuoremman koiransa. Kun on kaksi edellistä belgiänsä saanut sinne 14 ikävuoteen, sitä helposti ajattelee, että meilläkin on vielä se kymmenkunta vuotta jäljellä yhteistä taivalta. Mutta eihän se ihan niin mene. Onneksi Penni ja käsittääkseni myös sisarukset ovat toistaiseksi terveitä olleet. Olen ajatellut, että jos tuonne neljään vuoteen asti selviää ilman yhtäkään epileptikkoa pentueessa, voi jo vähän huokaista helpotuksesta. Tuo epilepsia on tässä meidän rodussa semmoinen yleinen peikko, eikä suinkaan tuntematon Penninkään suvussa. Kun Nalle papparaisena viimeisinä päivinään alkoi kramppailla, ajattelin kohtauksia ja niiden jälkeistä sekopäisyyttä katsellessani, etten ikinä kykenisi elämään epilepsiaa sairastavan koiran kanssa. Mutta onhan niitä mörköjä toki muitakin...
Turha kuitenkaan alkaa maalailemaan piruja seinille, nautitaan menosta nyt kun ei sen suhteen ole huolia. Tuossa juoksun aikana, kun pahin maanisuus vähän väistyi, olin huomaavinani Pennissä aikuistumista. Toivottavasti tämä ei ole hetken harhaa ja varsinkin toivotaan, etten putoa asian suhteen kovin korkealta :D Meillä on ollut tosi mukavaa jo jonkun aikaa ja Tirppa on ollut vallan herttainen ja reipas. Tosin poikkeuksena tänään rannassa seistä nökötti yksinään Kamala Vespa. Hui. Mutta sekin muuttui vain elottomaksi möykyksi kun kutsuin koiran luokse, kytkin hihnaan ja menimme yhdessä katsomaan. Se mikä myös on mukavaa, niin nykyään koira tulee ahdingossa tai itsensä satutettuaan minun luo hakemaan apua. Nuorempana esim. kepistä irronnut, hampaiden väliin kiilautunut palanen aiheutti päättömän pako-kilju-hysteerisen kohtauksen. Eikä sillä, ei Penni koskaan ole jatkuvasti pöljä ollutkaan, pääosin vallan kelpo tyttö. Ikäviä asioita vaan tulee puntaroitua enemmän kuin hyviä, hyvissä jutuissa kun ei ole mitään mitä pitäisi muuttaa. Mutta pienetkin muutoksen huomaa kun yhdessä viettää kaiken ajan, joka töistä jää yli. Aivopierut vaan vähenee ja vähenee :) Ehkä jopa meiltä molemmilta.
Agility alkaa taas uudella kurssilla perjantaina, joten sen parissa puuhaaminen jatkuu. Aika selkeä ero treenien suorituksessa on sillä, olenko itse ollut päivän vapailla vai töissä. Eikä pelkästään koiran virtatason suhteen, vaan myös oman suorituskyvyn. Ahkerasta hakemusten jättämisestä huolimatta lottovoitto ei edelleenkään ole osunut meidän kohdalle, joten täytyy yhä yrittää sovittaa työelämä ja harrastukset keskenään.
Onnea Pönniseni, olet rakas <3 (ja hirmuisen sievä!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti