Pennin pyöritystä 3 vuotta

Tänään on juhlittu Rinsessan synttäreitä. Aamulla halittiin hartaasti ennen kuin väännyttiin aamupalalle. Sitten oli vuorossa reilun parin tunnin lenkki merelle, kamera mukana tokikin ja vähän joka asiasta sai sankari namipalkan. Nameja kylvettiin myös rannan kantohankeen ja niitä asiaan kuuluvalla hartaudella sieltä etsittiin.

Joku onneton (pilkkijä?) oli unohtanut perspehmusteensa aallonmurtajalle ja sitä piti tietenkin ihan vähän ohimennen kurittaa. Ehjänä se kuitenkin jäi paikalleen omistajaansa odottamaan, kun me poistuimme. Lenkin jälkeen rouskuteltiin kalkkunankaula ja illaksi on suunnitteilla kakkuateria pakastimen herkuista.

Juuri muutama päivä aiemmin kaveri saatteli unimatkalle Penniä muutaman kuukauden nuoremman koiransa. Kun on kaksi edellistä belgiänsä saanut sinne 14 ikävuoteen, sitä helposti ajattelee, että meilläkin on vielä se kymmenkunta vuotta jäljellä yhteistä taivalta. Mutta eihän se ihan niin mene. Onneksi Penni ja käsittääkseni myös sisarukset ovat toistaiseksi terveitä olleet. Olen ajatellut, että jos tuonne neljään vuoteen asti selviää ilman yhtäkään epileptikkoa pentueessa, voi jo vähän huokaista helpotuksesta. Tuo epilepsia on tässä meidän rodussa semmoinen yleinen peikko, eikä suinkaan tuntematon Penninkään suvussa. Kun Nalle papparaisena viimeisinä päivinään alkoi kramppailla, ajattelin kohtauksia ja niiden jälkeistä sekopäisyyttä katsellessani, etten ikinä kykenisi elämään epilepsiaa sairastavan koiran kanssa.  Mutta onhan niitä mörköjä toki muitakin...

Turha kuitenkaan alkaa maalailemaan piruja seinille, nautitaan menosta nyt kun ei sen suhteen ole huolia. Tuossa juoksun aikana, kun pahin maanisuus vähän väistyi, olin huomaavinani Pennissä aikuistumista. Toivottavasti tämä ei ole hetken harhaa ja varsinkin toivotaan, etten putoa asian suhteen kovin korkealta :D Meillä on ollut tosi mukavaa jo jonkun aikaa ja Tirppa on ollut vallan herttainen ja reipas. Tosin poikkeuksena tänään rannassa seistä nökötti yksinään Kamala Vespa. Hui. Mutta sekin muuttui vain elottomaksi möykyksi kun kutsuin koiran luokse, kytkin hihnaan ja menimme yhdessä katsomaan. Se mikä myös on mukavaa, niin nykyään koira tulee ahdingossa tai itsensä satutettuaan minun luo hakemaan apua. Nuorempana esim. kepistä irronnut, hampaiden väliin kiilautunut palanen aiheutti päättömän pako-kilju-hysteerisen kohtauksen. Eikä sillä, ei Penni koskaan ole jatkuvasti pöljä ollutkaan, pääosin vallan kelpo tyttö. Ikäviä asioita vaan tulee puntaroitua enemmän kuin hyviä, hyvissä jutuissa kun ei ole mitään mitä pitäisi muuttaa. Mutta pienetkin muutoksen huomaa kun yhdessä viettää kaiken ajan, joka töistä jää yli. Aivopierut vaan vähenee ja vähenee :) Ehkä jopa meiltä molemmilta.

Agility alkaa taas uudella kurssilla perjantaina, joten sen parissa puuhaaminen jatkuu. Aika selkeä ero treenien suorituksessa on sillä, olenko itse ollut päivän vapailla vai töissä. Eikä pelkästään koiran virtatason suhteen, vaan myös oman suorituskyvyn. Ahkerasta hakemusten jättämisestä huolimatta lottovoitto ei edelleenkään ole osunut meidän kohdalle, joten täytyy yhä yrittää sovittaa työelämä ja harrastukset keskenään.

Onnea Pönniseni, olet rakas <3 (ja hirmuisen sievä!)

Muistoja

Viime syksynä muistelin tänne Nallen vedätystaitoja. Jutun luettuaan "avosiskoni" Henna muistutti minua eräästä nakkikioskille suuntautuneesta kävelyretkestämme, joka päättyi myöskin Suureen Vedätykseen.

Olin juuri muuttanut ekaan rivitaloasumukseeni pitkin päivää. Aamulla oli tiedossa aikainen herätys töihin ja kämppä jäi sille mallilleen , kun sinne oli muuttokuormasta tavarat sisään survottu. Sovimme Hennan kanssa, että tulen koirien kanssa heille yöksi ja pojat jäävät päivähoitoon, ettei tarvi niitä jättää ehkä vaarallistenkin tavarapinojen kanssa keskenään. Molemmat kun olivat turhankin uteliaita. Hennalta ei ollut kilsankaan matkaa hyvälle kebabgrillille ja päätimme lähteä sinne kävellen hakemaan iltapalaksi kunnon roskamättöä. Niin tehtiin ja grillille päästiin kommelluksitta. Koirapojat, eteenkin Nalle, tykkäsivät tästä grillistä suunnattomasti, koska myyjätädit antoivat koirillekin aina maistiaisia. Nalle varmisti sen, ettei keneltäkään vahingossakaan jäänyt nälkäinen eläin huomaamatta, nousten ulkotiskiä vasten ja tanssien siinä takajaloillaan näyttävästi. Ja tulihan sitä käristemakkaraa silläkin kerralla.

Saatuamme omat kebabimme, lähdimme majapaikkaa kohti. Mutta voi, Nallelle tuli yhtäkkiä kauhea pipi ja ihan meni kolmijalaksi koko koira. Siinä me Hennan kanssa vääntelimme sitä vähintään kuoliossa olevaa jalkaa ja kaivoimme anturoiden välejä mahdollisten lasinsirujen tai tikkujen löytämiseksi. Mitään syytä koiran rampautumiselle ei löytynyt, mutta se ei suostunut laittamaan jalkaa maahan ja ilmoitti meille onnettomana, että ehkä hän sitten jää tänne grillille lopun elämäkseen. No, ei siinä auttanut kuin toisen ottaa Saku ja ruokapaketit ja toisen napata klenkka kantoon.

Yllättävän raskaaksi käy ihan perus syliotteella reilun 25kg painavan koiran kantaminen jo ekalla sadalla metrillä. Jouduimmekin vaihtamaan kantajaa välillä. Kun molemmat olimme oman satasemme kolmijalkaa roudanneet eteen päin, kokeilimme uudelleen joko se vähän voisi kävellä. Mutta ei. Nalle ryömi surkeana jalkakäytävän viereiseen ojaan ja kävi sinne maaten. "Jatkakaa Ystävät, ja jättäkää minut tähän kuolemaan, oli hienoa kulkea kanssanne!!" se hönki marttyyrinä ja näytti todella säälittävältä. Eipä siihen muuta vaihtoehtoa jäänyt, kuin jatkaa vuorotellen lihastreeniä ja niin me kannoimme Nallen Hennalle asti. Siellä koira sai kipulääkettä ja tokikin lohturuoaksi kuoleva sai osansa kebabeista.

Ilmeisesti ihmeparantuminen tapahtui yön aikana, koskapa aamulla koiran mielestä se oli joku muu jolla oli eilen ollut jalka katkipoikki, ei hän. "Mutta jäikö sitä kebabia aamupalalle...?"

say cheese!!

Semmosta olen harmitellut jo poikien aikana ja nyt Penninkin kanssa, että valokuviin ikuistuu todella huonosti turkin punaisuus. Penni ei ole niin syvän tulipunaruskea ja hiilletty kuin jätkät olivat, mutta kuvissa Pennikin näyttää yleensä todellisuutta keltaisemmalta. (Sivuhuomautuksena tähän, että älkää katsoko liian tarkasti ylläolevan Nallen kuvan turkkia, Haukkaavalla Hipolla oli kauhea sulkasato)

Poikien kohdalla homma harmitti erityisesti, koska niiden turkkien väritys oli livenä todella upea. Seuraavassa kuvasarjassa Sakun tukan punaisuus tulee aika hyvin esille, mutta sitten taas charbonnee katoaa hehkuun. Noin muutenhan nämä kuvat eivät taida ihan edustavimmasta päästä olla Sakulle eikä Tikille (jonka mantteliväritys tosin myös näkyy hienosti) :D

Pääsiäinen on ihan ovella ja ennen kaikkea pääsemme pyhinä treenaamaan agilityä ihan omin nokkinemme! Eilinen ohjattu treeni meni hienosti ja Penni oli vallan kelpo agiliitokoira, vaikka vähän bitchinä olikin muille. Hyppy - hyppy - putki meni todellakin mallikkaasti :)

Rentoa pääsiäistä!

Vaikka kuun taivaalta

Potkurikausi on nyt sitten ohi :( Olin ajatellut, että vielä pari viikkoa sitä lystiä kestäisi, mutta väyliä on alettu hiekottaa. Mikä hankalinta, kaikki pienet lähikadut tässä ympärillä, mihin suuntaan nyt pihasta lähteekin, on jyrsitty vapaaksi lumesta ja jäästä. Sinällään autoilua ajatellen hieno juttu, tänä keväänä ei tarvi vetää tuurilla sohjossa ja toivoa, ettei osu mihinkään :D

Jokunen päivä sitten monttulenkillä näin ennenkokematonta. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, tokikin jo aika matalalta, kun iltapäivä oli jo pitkällä kohti iltaa. Kuljailtiin siinä koiran kanssa pitkin kelkanjälkiä ristiin rastiin montunpohjaa ja laiskasti heittelin Pennille bumia noudettavaksi. Jostain syystä ilkikurisuuttani kokeilin pitkästä aikaa valeheittoa, vaikkei tuo yleensä niihin lankea. No, tällä kertaa lankesi, ihan sata-nolla. Tirppa pinkoi antaumuksella siihen suuntaan mihin lelun "heitin", mutta kun ei lentävää esinettä näkökenttäänsä saanut, alkoi tehdä peurapomppuja tähystääkseen. Ja sitten se pysähtyi. Seisoi ja tuijotti taivaalle. Korjasi asentoa ja tuijotti taivaalle. Vilkaisi aina välillä hämmentyneen näköisenä minuun ja tuijotti taas odottavana taivaalle. Minä ihmettelin, että mitä se siellä näkee. Ei ollut lintuja eikä mitään muutakaan lentävää näkösällä ja lelu oli yhä minulla kädessä. Tulin kyllä aika varmuudella johtopäätökseen tuijotuksen kohteesta, mutta ajatus tuntui kuitenkin niin hullulta, että vähän hihitellen heitin lelun ja koira ampaisi sen hakemaan.

Jatkettiin sitten toiseen suuntaan, kohti aurinkoa. Heitin taas lelun, nyt oikeasti ja suoraan eteen päin. Penni ei auringon häikäisyltä sitä ilmeisesti nähnyt ja kaartoi omista tassuistaan lentäneen lumiryöpyn perään vasemmalle taivaalle tähystäen ja pysähtyi taas äimistyneenä tuijottelemaan. Mitäkö siellä taivaalla sitten oli?

Näitä eläinkauppaan myyntiin,
ihan hittituote

Ei meinannut naurusta tulla loppua, kun lopulta uskoin, että Penni tuijotti kuuta ja ihmetteli miten se mamma sen noin heitti, ettei se putoakaan alas. Miten koira sen nyt saa palautettavaksi?? Kaverille myöhemmin naureskelin, että Pennillä on käsittämättömän (imartelevan) vääristynyt kuva minun heittäjäntaidoista. Kaveri pudotti minut alas todeten, että ehkä se on vaan tottunut siihen, että se lelu voi lentää ihan mihin vaan...

Viimekertainen agilityvuoro meni kivasti. Pennillä ilmeisesti juoksun takia kiinnosti enemmänkin namit kuin lelu palkkana ja niitä sitten käytinkin. Tunnin lopuksi otettiin jo pieni ratapätkä, hyppy - mutkaputki - hyppy. Muuten kulki tosi hienosti, mutta ekalla yrityksellä putken ulostulossa Penu oli jo putken suulla kun itse jatkoin seuraavalle esteelle ja jäin sitten ihmettelemään, että miten se koira ei ole jo tullut ohi tai edes rinnalle ja muu porukka nauraa taustalla. Neiti oli löytänyt putkesta jonkun Mielenkiintoisen Hajun (joita juoksuaikaan on ulkonakin enemmän kuin ehtii tutkia) ja kääntynyt suulta pikakäännöksellä takaisin. Perskarvat vaan näkyivät mutkasta ja hillitön nuuskutus kuului putkesta. Pitänee kysellä pääseekö tämän kokoluokan koira mukaan luolatreeneihin, jos Penni nuissa putkissa alkaa viihtyä enemmänkin :P

Vähän huolissani olen tuijotellut syksystä asti Pennin hampaita. Tennispalloilu hiekkamontuilla laitettiin nou nou -listalle jo silloin, myöhemmin päätin toistaiseksi luopua koko tennispallosta leluna/palkkana. Kulmahampaat näyttävät hioutuvan koko ajan lyhyemmiksi ja ovat sellaiset tylpät, tasapäiset. Emme nyt ole kuitenkaan hammaslääkäriin vielä ryntäämässä, tarkkaillaan miltä ne legot alkavat näyttää.

Pitää vielä loppuun ihastella, ettei parempaa vuodenaikaa olekaan kuin aurinkoinen kevättalvi! <3 

Rintamalla tapahtuu (jotain)

Juoksu alkoi torstaina. Koiralla on kova nälkä ja nenä toimii turbovaihteella. Maailma on täynnä Tärkeitä Hajuja.

Todennäköisesti siis luonnetesti napsahtaa johonkin tuonne heinä-elokuulle, jos sattuu sopiva testi löytymään ja paikka irtoamaan. Sterkkaus siirtynee tosiaan vielä yhden juoksun päähän ja talveksi, tosin kaverille totesin, että jahka tässä valeraskauteen asti päästään niin voi olla, että olen valmis unohtamaan kaikki mätäkuut ja tarttumaan toimeen h-e-t-i.

Tällä hetkellä yritän selvitä tästä päivästä kuristamatta koiraa. Neiti näet onnistui huijaamaan itsensä kertaalleen jo takapihalle kun unohdin, että siellä on koiran eväät hangessa pakastimen sulatusta paossa. Fiksuna tyttönä toistoja ei tarvittu useampaa ja nälkäinen eläin jonottaa nyt joka tekosyystä pihisemässä tuossa takaovella. Itse olen ollut jokusen päivän sairaslomalla epämääräisen hengitystieinfektion takia, joten tulipahan tehtyä kuiten jotain hyödyllistä ja pistettyä tuo pakastimen vuosihuolto käytäntöön. Penni ja Elvis ovat hoitaneet potilasta hienosti. Näin haluan uskotella itselleni. Totuus taitaa kuitenkin olla muuta :P

Perintöä odotellessa

Uusia kuvia on vähänlaisesti, joten taidankin kuvittaa päivitykseni tällä kertaa pääosin vanhoilla muistoilla. Esimerkiksi tällaisilla, joissa koirat olivat kuin tyylilehdestä repaistuja. Kaksi samanlaista piti olla naapurilla ja itsellä ja yhdessäkin niistä sai sommiteltua harmonisen tyylikkään asetelman.

vas. Mali, Tikki, Nalle ja Saku

Agilityrintamalta sen verran, että laitoin hakemuksen vetämään seuraavallekin tasolle, jatkokurssille. Jännityksellä odotamme, kuinka käy. Kyselin myös kausikortin perään, olisihan se lysti käydä renailemassa itsenäisestikin. Penni on alkanut osoittaa kuumenemisen merkkejä jo harjoituksiin saavuttaessa, sisään mentäisiin karmit kaulassa ja jodlaten. Myös ohi juoksentelevat lajitoverit nostavat kierroksia. Välillä on tuntunut, että kontaktin saaminen on työn takana, mutta pikku jäähyn jälkeen se varatun tuuttaus yleensä katkeaa ja yhteys löytyy. Kiekoista huolimatta Penni on tehnyt hienosti töitä, vaikka allekirjoittanut on yrittänytkin hämätä ja tupeksia kaiken minkä ehtii. Kuulemma esteiden välissä ei ole suotavaa esittää rapukävelyä, vaan ohjata koiraa selkeästi pisteeltä toiselle??!! Pääsiäiseksi suunnittelimme Sypen ja Piian kanssa vuokraavamme harjoitusaikaa porukalla. Mukava nähdä miten koira toimii vähemmällä häiriöllä :) Rahaa tähän hommaan saa näköjään uppoamaan niin paljon kuin vain viitsii sijoittaa ja selkänahka kestää, mutta pääasia että on kivaa, vai?

Muistelin tuossa 90-lukua ja ensimmäisiä kokeilujani agilityn maailmassa Nallen kanssa. Oli "hieman" suoraviivaisempaa se meno silloin. Alkeistunneille saapui porukkaa kuin pipoa ja kaikki jonossa siirtyivät suoraan kokeilemaan esteitä. Kun yksi oli ylitetty, jonotettiin seuraavalle. Ja sitten sitä jo kokeiltiin muutaman esteen pätkiä. On siihen verrattuna jokseenkin muuttunut lajiin perehtyminen ja hienosäätö harjoittelussa, ennen kuin edes pääsee itse esteille :D

Saku jäähyllä lumitöistä...

Liisa oli kaivellut arkistojaan ja skannannut suureksi riemukseni vanhan kuvan jo edesmenneestä tervusakistamme. Rajasin siitä itseni pois omin luvin mutta pääasia, eli vasemmalta Saku, Nalle ja Nallen siskopuoli Wine ovat oikeutetusti esillä.

Näin vasta taas untakin pojista, kaikki oli ihanaa ja onnellista. Tosin siinä unessa minulle selvisi, että ei ne belgikoiria olleetkaan vaan poneja. Mitä taas uniin tulee, tässä yksi yö puoliheräsin siihen, että Elvis tapansa mukaan istui vieressäni ja leipoi hurjasti kehräten kylkeäni. Sen verran olin vielä unimaailmassa, että mielestäni häiriinnyin siitä että kissa lauloi keskellä yötä sängyssäni jotain Whitesnaken biisiä.

Semmosta tällä kertaa. Näillä mennään eteen päin.

Ei mitään raportoitavaa

Oli viikon verran niin lauhaa, jopa plussan puolella, että pelkäsin jo saavani heittää turhan ajoissa hyvästit lumikenkäilylle ja kelkkailulle. Mutta kirihän se pakkanen vielä ja mitä olen forecan sivuja keskittyneesti tuijotellut, niin uutta luntakin lupaavat sulaneen paikoksi. Joten nou hätä.

Kolme agilitaamista on ollut edellisen päivityksen jälkeen (jos oikein muistan) ja kurssikin jo perjantaina vaihtui valmistavasta alkeisiin. Ihanasti työnantajakin halusi Smartum-seteleillä tukea meidän vapaa-ajan laatua, joten tähän niitä sijoitin. Kolmesta kerrasta kaksi on mennyt hienosti ja treenejen jälkeen on oikein odottanut seuraavaa kertaa, että pääsee taas kokemaan yhdessätekemisen riemua ja kokemaan onnistumisen ja edistymisen iloa. Viime kertakin oli ihan ok, mutta kävi itsellä vähän harmittamaan kun kurssilla on karkailevia kanssaoppijoita. Vähän turhan iso häiriö ja itse kerään stressiä, ettei Pennikin lähde käsistä. Lisäksi ne "yllätyshyökkäykset" heikentää ikävästi Tirpan keskittymiskykyä, kun se yrittää sitten puolella silmällä ja korvalla kytätä, ettei enää kukaan pääse selän takaa luokse. Paineesta huolimatta Penni on ollut tosi hieno tyttö ja otin uudelleen pohdintaan, jos käytäisiin tämän aksaputken jälkeen vielä joku tokokurssikin. On niin paljon helpompaa omalle väsyneelle päälle treenailla työvuorojen välissä jonkun muun antamia kotiläksyjä, kuin yrittää keksiä itse koiralle jotain nuppijumppaa ja toteuttaa suunnitelma - lopputuloksena että simahtaa itse ennen koiraa. Ja onhan se tietenkin vaihtelua treenata muiden kanssa, eikä aina vaan erakkomaisesti tuusata kaksin. Tuolla kun vielä näyttää olevan maksavana asiakkaana samalla viivalla tavoitteellisesti treenavien kanssa, eikä jaloissa pyörivä turhake.

Juoksu ei ole alkanut vieläkään. Alkaa pahasti vaikuttaa siltä, että tämä ei viimeiseksi hormoonimyrskyksi sitten jääkään, vaan odotetaan vielä syksyn juoksu ja leikataan talvella. Tänään käytiin Iissä moikkaamassa viikonloppulomalaisia ja tervumiäs Sypen mielestä Penni oli jo ilmeisesti aika viehkossa kunnossa. Sitä plaatua oli välillä kosiokuviot. Jospa se vuoto ihan kohta alkaisi.

Onneksi valo lisääntyy koko ajan monin tavoin. Enemmän, kirkkaammin ja pitempään. Aurinkokelillä sitä viihtyisi tuolla hangilla vaikka koko päivän. Ja päivävuoron jälkeenkään ei tarvitse pimeässä lähteä haparoimaan. Mielialaankin se vaikuttaa takuulla enemmän, kuin kannukaupalla nauttimani tee, joka kehui sisältävänsä mielihyvää tuottavaa ja stressiä poistavaa L-teaniinia. En vaan tiedä kuinka monta vuotta sitä pitää nauttia ja kuinka suuria määriä, ennen kuin tulosta syntyy :P No hyvää se on ainakin, joten mikäs litkiessä. Mutta jatkamme silti vanhan hyvän konstin, ulkoilun parissa.

Ai niin prkl... Sain Kirsiltä blogihaasteen. Pitääpä vielä lukea kysymykset läpi ja katsoa kykenenkö haasteeseen vastaamaan.

Juoksupihtari

Tässä minä olen syksystä asti suunnitellut keväälle Pennin leikkuuta ja luonnetestiä ja mitä vielä. Lomankin tälläsin muka kohdilleen, että voin olla tötteröpään kanssa kotosalla sitten kyttäämässä toipumista. Mutta neitipä ei aloitakaan sitä juoksua, josta kaikki riippuu. Nyt on juoksuväli viikon yli 7kk. Jos ei se ala N-Y-T, niin ennen ekaa mahdollista leikkausajankohtaa ehtii alkaa meillä töissä kesälomakausi, enkä pysty sinne kevätlomaani siirtämään. Eikä muutenkaan kamalasti houkuttele ei-ihan-pakko-pakko-pakolliset leikkaukset kesäkuukausina. Kuitenkaan en mielellään enää kaksia hormoonihuuruja katselisi.

Muuten meillä on rullannut melko tasaisesti. Lumikengillä pääsee hienosti kulkemaan omia polkujaan ja uusi hieno lelu hengailee niillä retkillä yleensä mukana. Potkuri on jo tuttu juttu Pennille ja se onkin ollut ahkerassa käytössä.

Kolmas treeni agilityä oli katastrofi ja kotiin ajellessani pohdin jo, lopetammeko koko homman saman tien. Koiraan ei meinannut saada mitään tatsia, se vaan repesi koko ajan liitoksistaan ja irtosi nahoistaan eikä malttanut kunnella loppuun mitä siltä odotettiin. Kaiken kruunasi neidin ympärillä leijuva pierunhajuinen pilvi, jonka takia juoksutin sitä hallin metsikössä ison hädän varalta. Tokikin iso osa intopiukkarepeilyä kaatuu sen syyksi, että treeni on niin pian työvuoron jälkeen, jos aamuvuoro sattuu. En ehdi koiraa lenkittää ja onhan se varma, että nuorella belgillä on siivet selässä päivän makaamisen jäljiltä. Mutta luulen löytäneeni toisenkin syyn sille, miksi koko koira oli kuin piriä vetänyt. Kun tulin treenipäivänä töistä näin, että eteisen lattialla oli lomareissun tuliaissuklaan pahvikuoret. 400g Tobleronea, maitosuklaata mantelilla, rusinoilla ja hunajalla höystettynä. Noita pötköjä tarttui kolme mukaan taxfreestä ja yhden olin juuri syönyt loppuun. En ajatellut kauaa tuota suklaapahvia, roskiin pudottaessani olin tosin sitä mieltä, että olin sen roskan jo kertaalleen sinne heittänyt, mutta kaiketi sitten en. Sitten kipin kapin treeneihin. Ja seuraavana aamuna taas töihin. Kotiin palattuani ryhdyin vaatteiden vaihtoon, että pääsemme lenkille. Joku poikkeava ääni minut havahdutti ja löysin Pennin olkkarin lattialta natustamassa Tobleronepötköä, josta oli jo puolet kadonnut herkkusuun kitaan. Tämä puolikas aarre oli jäljistä päätellen ollut haudattuna sohvannurkkaan ja päivän mittaan oli samaa tavaraa herkuteltu sohvalla muutenkin. Paha aavistus heräsi ja syöksyin tarkistamaan eteisen kaapin, johon olin suklaat jemmannut. No, kaapin ovihan oli auki, kun olin ripustellut kesämekkoja kuivumaan sinne sun tänne ovenkahvoihin. Suklaata siellä ei enää ollut. Mutta koirassa oli virtaa maanisuuteen asti ja perämoottori lauloi seuraavan yönkin niin, että silmiä kirveli. Melkeinpä vannon, että Tirppa oli sokerihumalassa kaksi päivää. Vieläkin harmittaa väärään suuhun menneet suklaat, mutta toisaalta, täytynee olla onnellinen että kyseessä oli maitosuklaa, eikä aito tavara. Ehkä eniten ärsytti mielikuva siitä, että minä se raadan pers ruvella leipärahaa taloon ja sillä välin prinsessa makaa sohvalla ja syö suklaata... Todennäköisesti myös pohtii syvällisiä asioita, kuten ulkonäköään, päätelleen taannoisesta ripsivärikokeilusta (eteisen mattoon).

Tuon huonon treenin kuittasin hakemalla kotimatkalla kaupasta runebergintorttuja ja laskiaispullaa ja ahtamalla kaiken kurkustani alas. Sitten kykeninkin jo laittamaan hakupaperit jatkokurssille. Toivon, että pääsemme mukaan, mutta jos taas menee aikataulut niin tiukille, että tunti on aikaa siirtyä töistä kodin kautta treeneihin, täytyy uudestaan harkita asiaa järjen kanssa.

Itse tykkään, että ystävänpäivä on joka päivä, mutta teeman mukaisesti rakensin Pennille ja Elvikselle tänään aamiaiset. Pakko tunnustaa itse tehdyiksi, kun ei mulla lapsiakaan ole :P

Muu maa mustikka

Välillä sitä tarvii ihminen lomaa rakkaistaankin. Kylmää ja pimeää ja masennusta lähdin pakoon Thaimaahan, jossa en ollutkaan ennen käynyt. Pennille ja Elvikselle oli varattuna kotihoito, jonka suhteen kuitenkin tuli mutkia matkaan. Penni siis päätyi hoitolaan ja Elvis serkkuni hellään huomaan.

Sen kummemmin en ala tässä lomamuistojani hehkuttamaan, mutta pääasiat olivat kunnossa, eli riitti lämmintä, maisemaa ja vielä matkustusmukavuuttakin. Niin ja hyvää ruokaa. Paljon.

Comfortissa riitti tilaa jaloillekin pitkällä lennolla

Tyypeillä oli mennyt hoitoaika kivasti. Penni oli puuhakkaan iloinen, kun sen ikävissäni heti aamuseiskalta riensin kotiin hakemaan. Hoitolassa oli osattu puhua koiraa, eikä rinsessan siis ollut tarvinut tuntea epävarmuutta. Noutopäivä meni kuitenkin riidellessä yhdestä sun toisesta asiasta. Pönniäinen tinkasi ja testasi vähän sitä sun tätä ja illalla agilitytreeneissä ei oikein koiran maltti riittänyt kuunnella, mitä sille sanottiin. Sen sijaan tarjolla oli heti kymmenen eri temppua kengurupompuilla höystettynä, jos jokin niistä sattuisi osumaan oikeaan... Korvia ei tarvinnut enää rapsutella, mutta hallin toiselta puolelta, verhon takaa kuuluvat äänet varastivat yhä töihin keskittymistä.

Elvis oli kotitunut serkun luo hienosti, oli jopa yömekastusta pitänyt... Minun saapuessani se sujahti sängyn alle piiloon kuten vierasta ainakin. Väkisin kissaherra piti piilostaan pois onkia ja kuljetusboxiinsa painia. Kotona se livahti heti piiloon matalamyyryä, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua ilmestyi yhtäkkiä valaistuneena olkkariin muina miehinä vaatimaan ruokaa ja huomiota. Koskeminen oli vielä Yök Ällöttävää, mutta niin se vaan Pehmismiäs yöllä hiippaili kainaloon nukkumaan ja antoi anteeksi. Sen jälkeen ollaan taas vaan rakastettu.

Nytpä me sitten ollaankin palattu normiarkeen, lumikenkäilyineen ja kelkkailuineen päivineen. Lisämausteena ollaan Pennin kanssa nyt agilityä varten opiskeltu naksutinta ja kontaktialustaa. Liekö kiittäminen siivousharjoituksiamme, mutta Miss Älypää hoksasi, että koska alustasta pitää kamalasti kiinnostua saadakseen naksahduksen, joka johtaa namiin, niin sehän kannattaa napata hampaisiin ja sillä voi heittää omistajaa.

Reissussa on kiva käydä, mutta kyllä siellä tätä aamunäkyä tulee äkkiä ikävä: