Tästä se lähtee

Vuosi 2013, mitä lie sitten tuokaan tullessaan.

Joulunaika syötiin hyvin, kuten kuvioon kuuluu. Vähän pääsi meille tytöille kertymään laardia laitoihin, joten siitä ollaan pyritty nyt eroon vanhoin ja uusin konstein. Elvis pysytteli tutussa ruokavaliossaan, joten herra ei alennu osallistumaan meidän hikoiluihin. Kissa on kunnostautunut rentoutumalla niin täydellisesti, että putosi jo nukkuessaan sekä sohvalta, että sängystä, muksis.

Joulunaikaa vietettiin pääosin kotosalla, mutta käytiin toki moikkaamassa lomanviettoon saapunutta Sypeä. Vähänlaisesti oli tänäkin vuonna valoa ulkona keskipäivälläkin, joten tervuntötteröiden kinkunsulatusliikkeet tallentuivat huononlaisesti. Tönöttivät nuo välillä sen verran paikallaankin, että jonkun kuvan sai näpättyä.

Pyhinä tuli valitettavasti vähän takapakkia Pennin ihmiskontaktiharjoituksiin, kun metelin ja hässäkän keskellä vanhempi rouvashenkilö onnistui sivukammarissa portin takana ihmettelevää koiraa tarttumaan kaksin käsin päästä kiinni, ihan tervehtimistarkoituksessa. Onneksi Penu ei purrut, varoitti vain ja nosti kauheat kiekat kun ehdin hätiin. No, vähän liian rauhallisesti meillä on vissiin mennytkin. Jatketaan harjoituksia.

Joululahjaksi Penni sai uuden lelun. Tarkoitus oli hakea jotain suosikkikongilelun tilalle ulkoleikkeihin, mutta vähän oli huonot valikoimat ja tyydyin jo valmiiksi epäilyttävään ratkaisuun, neulottuun hippoon.. Eli siis alkuperäinen leluhan oli naapurilta saatu kongi, jossa oli narua perässä jotta sen sai singottua hienosti kauas. Tämmöinen siis, johon saa kalastettua kauheita hammaskaloja:

Sille kuitenkin otti lopulta ohraleipä, naru irtosi kongista ja kongi katosi hankeen. Uudesta lelusta otin lenkille lähtiessä varalta kuvan, kun aavistelin miten sille käy. Aluksi yllätys oli melkoinen, kun Penni näytti lahjastaan tykkäävän ja kantoi sitä niin, että tunki hipon kuonon kitaansa ja otti pääosasta kiinni. Silmät lurpassa mielihyvästä sitten kirmattiin hippo kurkussa pitkin hankia. Ehdin jo ajatella, että ehkä tämä lelu kestää pitempään, mutta sitten se tuotiinkin jo suolistettuna ja mutkalle jäätyneenä heitettäväksi...

Uudenvuoden aattona pääsin töistä viideltä ja koska yksittäiset raketit jo poksahtelivat, (mikähän siinä mahtaa aina vaan olla, ettei sivistyneenä itseään pitävä kansa ymmärrä tässäkään asiassa selkeitä ohjeita??  Ilmeisesti nämä varaslähtöjen ottajat eivät välitä, vaikka ammuskelu kiellettäisiin yksityisiltä kokonaan, kun siihen suuntaan asiaa ajavat välinpitämättömyydellään...) lähdimme syrjäseudulle hiekkamontuille lenkille. Oli sitä pauketta sielläkin, mutta vähemmän. Penni sai purkaa energiaansa noutamalla suojalumessa frisbeetä ja heittelyn lomassa minä puuhastelin lumiukon. Muuten UV meni aika kesysti, syötiin taas hyvin ja mentiin maaten jo kymmenen jälkeen. Penni vähän kotona kuunteli raketteja ihmeissään ja katseli minua välillä kysyvästi, mutta muuten ei kummempaa reagointia. Eihän siitä nukkumisesta mitään tullut kyllä, mutta koska aamulla oli töihin meno, maattiin sinnillä odottamassa, että maailmansota loppuu ja rauha laskeutuu. Aika paukkuärtyisä olo oli kyllä ja ajatukset eivät ole tänne toistettavissa.

Heti seuraavana arkipäivänä riensin ostamaan meille myöhästyneen joululahjan, kauan haaveilemani Kicksparkin! Pennin ilme oli aluksi kyllä aika päänsärkyinen, kun polkaisimme tämän uuden ulkoilumuodon käyttöön. "Voi ei, taas se on hommannut jonkun tappovehkeen ja me kuallaan kaikki tai ainakin halvaannutaan..." Nyttemmin, viikon innokkaan potkuttelun jälkeen neiti alkaa suopua sarvipäälle. Koska meillä ei ole kunnon vetovaljaita, Tirri saa vetää vain hyvin luistavilla keveillä tasamaasuorilla. Olen yrittänyt varoa turhaa revittelyä ja minimoida kaikki riskit, mutta niin vaan sain huomata, että levein hankijalaksin varustettu potkuri kääntyy kepeästi sivuluisuun ja pyörähtää pyrstö menosuuntaan sopivalla, sileäksi auratulla ja vähän jäisellä tiellä :P

Sarvipää hoksasi, että koira tarkkailee sen jokaista aietta liikahtaa ja tajusi pysyä hiljaa paikallaan

Tavoitteitahan meillä ei vuodelle 2013 sen kummemmin ole, kun ei edelleenkään aiota kisahommiin ryhtyä. Mutta agilitykurssille päästiin ja ensimmäinen jännittävä treenikerta on jo takana! Se meni ihan kivasti, vaikka koiralla vähän jänskättikin ja korvia piti taas rapata ja ravistella. Seuraava kerta on takuulla jo helpompi ja sitä seuraava jo riemukas! Pitänee alkaa kotona harjoittelemaan paikallaan odottamisia niin, että juttelen samalla niitä näitä seinille. Se oli ainoa kompastuskivi, mikä tuli tuolla ekalla treenikerralla vastaan. Kurssin vetäjä esitti minulle kysymyksen juuri kun olin palaamassa odottavan koiran luo ja kun minä aloin puhumaan, koira hämmentyi ja nousi vastaan. Minä taas en näköjään myöskään voinut keskittyä yhtä aikaa sekä suoritukseen, että muusta puhumiseen ja palkkasin koiran :P

Tälle vuodelle olisi suunnitelmissa lisäksi Pennin sterilisaatio ja luonnetesti. Katsotaan nyt sitten, missä järjestyksessä nuo toteutuvat.

Joulurauhaa

Pennille valmistui juuri pororiisipuuro ja pakkasessa odottaa myös kalkkunankaula. Elvis syö joulunakin omia sapuskoitaan, kun ei sillä tuollaiset erikoismuonat jaksa ilahduttaa. Maustamatonta jugurttia saakoon hän juhlan kunniaksi huomenna lautaselleen.

Vaikka olisi sata epäkohta-asiaa mielessä koiramaailmasta, joista tekisi mieli avautua, en tee sitä nyt. Toivotamme kaikille Lupsakkaat Joulut ja siirrymme laskemaan tunteja, koska päästään SYÖMÄÄN!! :)

Tule talvi, tule

Viimeksi tänne runoillessani laskeskelin, että kohtahan se talvikin tulee. No se oli ikään kuin tullut sillä välin kun päivitin blogia. Iltalenkille astuttiin kotiovesta valkoiseen maailmaan. Mutta se talvi myös meni ja taas on rapaa ja märkää ja harmaata ja mainitsinko jo että rapaa.

Hiekkamontuilla onneksi pintahiekka on ollut vielä edes vähän pehmeää (silloin kun se ei ole liejua...) ja siellä on ollut laiskan hyvä lenkittää pientä Duracell-belgiä. Niin piiloon ei ole leluja saanut heiteltyä, etteikö nouto-ja palautuspalvelu PenninPower ole niitä takaisin kiikuttanut. Parina päivänä on paistanut jopa aurinko!! Voi onnea ja autuutta niitä päiviä, kun vapaille sattuvat. Matalallahan se arska möllöttää ja häikäiseekin, mutta ei kärsi valittaa kun saa valoa ankeuteen.

Lumet kun kerran otti ja suli, niin otettiin piiiitkästä aikaa pieni jäljen pätkäkin yhden lenkin yhteydessä. Alkuun meinasi olla juju hukassa Tirpalla, veri veti esineitä etsimään. Mutta noin puolivälissä pieni belgialais-forssalainen lamppu syttyi sankarittaremme päässä ja se mennä puksutti kuin juna jäljen loppuun nenä maassa. Palkaksi se sai kaipaamansa esineruudun, joten ei jäänyt sekään väliin.

Niin ja se roskien siivoaminen... Olisko ollut reilu viikko väliä ekaan yritykseen, kun päätin hetken mielijohteesta yrittää uudestaan ja arvasinhan minä sen jo viimeksi, että Penni osaa homman pienen muhimisen jälkeen. Se taitaa tehdä mitä vaan, kun se saa vaan ensin hetken tuumata rauhassa ja jäsennellä ajatuksiaan.

Elvis sai uuden aktivointilelun, jonka parissa onkin vierähtänyt tovi jos toinenkin. Herra oppi hyvin nopeasti, mikä ruokatornin idea on. Lisäksi se on kehittänyt oman konstin saada tasoilta ruokaa kitusiin. Kun nuolee tassunpohjat märiksi ja painaa sitten tahmatassulla tornitasolla nököttävää kuivamuonaa, se tuurilla tarttuu kiinni ja päätyy parempiin suihin :)

Herra Kissa järjesti minulle taas tahattomat sydämentykytykset irtokarvallaan. Siivosin makkarin ja imuroinnin ja petivaatteiden vaihdon jälkeen ihailin lopputulosta, kunnes silmäni osuivat alhaalla seinässä sängyn vieressä johonkin ötökkään. Hämähäkki!! Kipin kapin lehteä noutamaan keräyskorista ja SLÄM SLÄM SLÄM! Pahus, se liikkuu yhä. SLÄM SLÄM SLÄM SLÄM!!! Ja yhä liikkuu. Taittelin lehden ja painoin karmeaa ötökkää lehdellä seinää vasten sängyn reunalla epämukavasti roikkuen. Päättyy ne päivät kutsumattomilla vierailla meikäläisen makkarissa... Nostin lehden pois ja prkl se jokin liikkui yhä. Mutta jotenkin liian kevyesti..? Kurotuin katsomaan lähemmäs kohtaloani uhmaten ja no, mitä ilmeisimmin tiiviiksi pieneksi palloksi hiertynyttä, seinään ripustautunutta kissankarvaa ei saa hengiltä millään. Tietäkää tämä.

Pennikin muuten on pudottanut nuttuaan aika lahjakkaasti, nyt jos pukkaa pakkaset niin paleltuu kyllä minun rinsessa vallan.

Yhtenä aurinkoisena päivänä noukittiin Minna ja Jeppe mukaan montuille ja mestarikuvaaja Minnalla oli kamerakin mukana. Reissu oli aika tuskallinen, nimittäin hetken jo luulin saavani heittää hyvästit yläetuhampailleni rakkaan koirani edesottamusten seurauksena. Pennillä meni hilluminen vähän överiksi ja liputin sen varikolle jäähdyttelemään. Komensin koiran maahan ja kumarruin olevinaan suurena auktoriteettinä koiran ylle. Sieltä se pieni pallopää tulla ponnisti kovan kallonsa suoraan päin meikäläisen käkätintä, enkä kehtaa edes kertoa mitä teki mieli tehdä elukalle, kun iskusta toivuin ja laskin hammasriviä tunnustelleen liikkuuko kuinka monta hammasta. Mutta koska yksikään lego ei ole ainakaan vielä irti ja kipukin on höllännyt, uskallan väittää, että koettelemus oli tämän kuvan arvoinen:

Ihana <3

Rauha mökissä

Elo alkaa laskeutua uomiinsa ja hormoonimonsteri on ahdistettu piiloonsa tältä erää.

Ollaan katseltu taas mahdollisuuksia kokeilla vähän agiliitoa, mutta tavallisten seurojen treeneihin pääseminen, puhumattakaan alkeiskursseista joita ei ole, vaikuttaa salatieteeltä. Kokeilevasti laitoin sähköpostia yksityiselle firmalle, joka aksakursseja järjestää, mutta lähtötietojen mukaan näyttää näin vuorotyöläisen silmiin vähän huonolta mahikset päästä niillekään, kun pitäisi ensin käydä luento että pääsee kurssille jonka kautta pääsee kurssille jne.

Yksi ilta töistä kotiutuessani olin puolikuollut väsymyksestä ja koiran uuvuttaminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä. Prinsessa oli yksin ollessaan piilottanut luuta sohvan nurkkaan ja siinä samalla onnistunut levittämään sohvalle ja sen ympäristöön vajaan paketillisen Nessuja. Jotenka siis aivojumpataanpa koiraa ja opetetaan se siivoamaan! Noukin nyrkkiin yhden nenäliinan ja puristin sen palloksi nakaten sen sitten koiran nähden takaisin lattialle. "Tuo roska!" yllytin koulutuksen kohdetta. Tämä oli vielä helppo, koira meni nuuskimaan heittämääni myttyä ja kehusta innostuen otti sen suuhunsa ja nakkasi minua kohti. Good enough, ajattelin ja toistin tempun yhtä hyvällä menestyksellä.

Sitten roska pussiin ja kulmasta vähän nostauttamaan toista nenäliinaa lattialla. "Tuo roska!" yllytin jälleen. Nostautus piti toistaa muutaman kerran, mutta sitten syttyi valo sankarittaremme silmissä ja se toi nenäliinan minulle. Revenneenä kylläkin, koska nenäliinalle nyt vaan käy niin helposti, jos sen päällä seisoo samalla kun sitä kiskoo ylös.

 Sitten tein sen virheen, että hain namit palkitakseni koiran kunnolla oikeasta toiminnasta. Ja ei kun kiekat kaakkoon välittömästi ja tohotus päälle. Sain tassua ja kuolemaa ja mitä nyt vielä, ihan pyytämättä. Rauhoitin tilanteen ja tökkäsin sormella seuraavaa nenäliinaa. "Tuo roska". Ei tajuu? Uusi tökkäys. "Tuo roska". Penni vilkaisi vieressäni olevia nameja ja tarjosi jälleen kuolemaa ja tassua selällään kellimistä, ottipa häntä jopa asiakseen nuolla sen roskaa osoittavan sormenikin ja haastoi sen jälkeen leikkiin. Huoh. Nostautin nenäliinaa ja lamppu syttyi taas koiran päässä ja sain roskan hienosti pussiin asti. Kokeilin seuraavalle nenäliinalle uudestaan tökkäysversiota ja kas, Tirppa toi sen.

Seuraavaa nenäliinaa vain osotin sormella. "Tuo roska". Ei sytyttänyt koiralla, sen sijaan tarjosi taas kaikkea muuta kunnes alkoi kynsimään itseään ja läähättelemään. Eli kiekkoja alas ja mietintämyssy päähän. No, esineitä se etsii eri käskyllä, mutta se on ainakin tuttu... Joten "Etsi roska!" kehotin kokeilevasti osoittaen nenäliinaa sormella. Koira lähti nenä tuhisten hakemaan jotain ympäri kämppää. Olohuoneeseen palattuaan se nappasi puolittain sohvan alta pilkistävän laajakaistamainoksen ja toi sen minulle. Isosti kehuja ja namia, roskahan se on sekin jos se kerran lattialla lojuu. Tämän jälkeen onnistui myös osoittamalla ja etsi kehotuksella yksi nenäliina ja katsoin parhaaksi lopettaa harjoituksen siihen.

No, hitaasti hyvä tulee. Ehkä se tämänkin homman osaa aukottomasti kun sen seuraavan kerran viitsin kokeilla :P

Esineiden etsintä lenkkien lomassa menee hienosti, olen jo vähän laajentanut aluettakin ja pyrkinyt ohjaamaan koiraa etsinnässä, kylläkin hyvin vaihtelevalla menestyksellä.

Pallon heittely on taas hetken pannassa, paikoin on sen verran petollisesti pehmeät hiekkapohjatkin vähän jäässä, että Pennillä on sen seurauksena nahkat veks ranneanturoista. No, kohtahan se varmaan lumi tulee. Talvirenkaat on laitettu autoon jo viikko sitten jarruremontin yhteydessä. Kyllä nyt kelpaa kuskata koiraa montuille ja maailmojen ääriin, kun jarrutkin toimii!

Yksi ilta törmättiin lenkillä merenrannassa mielenkiintoiseen mixiin. Kun se juosta hipsutteli meidän luo, katsoin epäuskoisena sen päätä ja pohdin nuppi kuumana mitä rotuja siinä voi olla. Rakenne oli siro ja urheilullinen, suorastaan jopa vinttikoiramainen, mutta pää oli shar pein, sellaisen bone mouthin. Varovasti asiaa sittten kysyin, niin kuin nyt kysytään, että mitäs rotuja sitä ollaan, peläten vastauksen olevan puhdasrotuinen jokin :D Ja TADAAA! Koira oli whippetin ja shar pein risteytys! Juoksi muuten melkoista haipakkaa, siinä sai paimentyttö pistää tassua toisen eteen ja vitosta silmään että pysyi kintereillä. Valitettavasti laskeutuva hämärä yhdistettynä kännykameraan takaavat sen, ettei vallan selkeää kuvaa saanut räpättyä jaettavaksi. Mutta jotain kuitenkin.

Loppukevennyksenä kylppärikaveri Elvis. Rento asento on tärkeä kun odottaa, että naiset saa sudittua ripset edustuskuntoon.

Karmaiseva hormoonihirviö

Sataa sataa ropisee aina vaan, joten eipä ole juurikaan kuvia tarjota meidän elämästä tällä erää.

Hormoonihirviötä ollaan täällä kauheasti yritetty kesyttää. Koira on hermostunut ja vähän kierroksilla koko ajan. Maaten ei voi mennä jos ei vähän yritä silmät tapillaan ja huohottaen ensin pedata, mutta kiellosta toiminta onneksi loppuu ja eläin rauhottuu hetkeksi, kunnes havahtuu levoltaan ja pomppaa katse seisoen ylös petaamaan ja sama kierros alkaa. Varsinaisesti se ei pesää rakenna muulloin kuin silloin, kun en ole kotona. Töistä palattuani olen löytänyt kaksi vallan kodikasta pesäntekelettä. Ensimmäinen löytyi olohuoneen nurkasta, kukkapöytien ja kissan kiipeilytelineen takaa. Sinne oli raahattu sohvan suojuspeite ja traakkipuu oli rakennuksen touhussa vähän ottanut siipeensä... Toisen pesän löysin pari päivää sitten saunasta. Tulin töistä ja näin, kun koira painui tervehtimisen jälkeen saunan oven ali pungertaen saunan puolelle ja menin katsomaan. Sinne oli kissan hiekkalaatikon viereen raahattu pyykkiin jonottanut lakana ja minun farkut mukavaksi alustaksi. Julmasti olen siivonnut nämä sisustustaidonnäytteet pois :(

Penni myös itkeskelee Elvikselle. Kissa kun kävelee ohi niin alkaa itkupiippaus. Elviksellä ei näytä kauheasti kiinnostavan. En ole ainakaan päässyt todistamaan onko koiraneiti yrittänyt kissaherraa kantaa hoivattavaksi pesäänsä.

Välillä on tuntunut, että vuorokaudesta loppuu tunnit kesken kun yrittää keksiä pikkuäidille muuta ajateltavaa.  Kaiken vaivannäön jälkeen se kotiin päästyämme vaikuttaa aina yhä juniori-ikäiseltä, viikon pakkolevossa olleelta seinäkiipijältä. Oikeasti meinasi palaa käämit pari yötä sitten, kun koira kehitti kunnon kiekat nukkumaan mennessämme ja heräsin pariin otteeseen siihen, että se touhotti ja petasi ja läähätti ja aiheutti minussa halun teurastaa. Tein saman tempun kuin silloin kun Penni oli pieni eikä osannut nukkua, eli nappasin sen rautaiseen otteeseen kainaloon ja siihen se sitten urvahti. Vielä aamulla töissä olin vahvasti sitä mieltä, että  Rinsessa pääsee vehkeistään heti tämän hormoonimyrskyn jälkeen.

Harjoittamistamme hirviöntappoaktiviteeteistä kaksi ansaitsee muutaman rivin tarkempaa kerrontaa. Ensiksikin, laajensin esine-etsintää useampaan esineeseen. Tähän asti ollaan tyydytty yhteen ja yleensä vielä niin, että lenkin lomassa peitän koiran silmät ja nakkaan lelun metsän siimekseen ja sitten se sieltä nuuskutellaan ylös. Nyt ollaankin tehty hommaa vähän "oikeammin", eli jätettyäni koiran polulle maaten odottamaan, käyn viemässä alueelle kolme esinettä jotka lähetän koiran sitten etsimään. Täytyy kehaista, että hienosti tirppa hoksasi heti mitä häneltä odotetaan ja nouti yksitellen jokaisen lelun. Poikien kanssa aikoinaan oli vähän sitä ongelmaa opiskellessa, että kun ne yhden esineen olivat tuoneet ja yritit kertoa, että lissää lissää, ei piisaa, niin ne katsoivat hölmistyneenä, että no juurihan minä sulle sen toin???

Toinen mainittava juttu on meidän pieni kontaktinottoa käsittelemään tarkoitettu harjoitus... Olen harjoitellut tätä aiemmin niin, että kädet on sivuilla levällään ja katsekontaktista nakkaan namin koiralle kädestä. Ja sehän siis tietää että palkka tulee kuitenkin kädestä, joten suuressa viisaudessani päätin opettaa sille, että se voi tulla myös sieltä kasvojen alueelta :P Joten ei muuta kuin treeni pystyyn ja nami huulten väliin ja vaatimaan koiralta katsekontaktia. Sitten vaan puhaltamaan nami palkaksi oikeasta toiminnasta. No, lopputuleman kun kerroin Kirsille tänään chatissa, hän kommentoi vain, että kaikki eivät voi olla bordercollieita. Siinä se minun suusta tuleva palkka kimpoili koiraa silmien väliin, kuononselkään, jopa hampaisiin osui muutama kun Penni ei hoksannut ideaa. Lopulta yksi osui vahingossa suoraan avonaiseen ihmettelevään suuhun ja koira näytti vaan ilahtuneelta, että kas, ruokaa suussa, kätevää!! Periaatteessa homma kuitenkin toimi hyvinkin alkumetreiltä asti, vaikkei nyt ihan siitä syystä kuin olin ajatellut. Sivulle käskyn jälkeen koira kyllä otti hienon kontaktin, mutta ei siksi että odotti palkkaa, vaan pikemminkin sen näköisenä, että milläköhän tuo akka minua nyt nakkaa..?

On se Elviskin saanut sylinukkuhoitoa, vaikkei sillä tunnu unenlahjoissa vikaa olevankaan :)

Tikulla silmään

Ihan sikahienoon saumaan iski karmea lentsu. Neiti on tyytynyt viime päivät vaan kevyesti harvakseltaan skitsoilemaan lenkeillä ja hillitysti petaamaan ennen maaten asettumista. Mutta eilen illalla alkoi meikäläisellä valua silmät vettä ja nokka räkää ja virta on aika nollassa, joten aktivointi on aika olematonta. Ja niinpä vaan heräsin päikkäreiltä siihen, että pikkuäiti teki touhussa pesää pyykinkuivaustelineen taakse.

Koska olen luvannut itselleni, etten lannistu valeraskauden tuomista takapakeista, muistelen tällä kertaa menneitä. On sitä osattu skitsoilla ennenkin. Ei kuitenkaan hormoonien takia, vaan Sakun hermorakenteen puutteet osasi julkituoda isänsä Nalle, ihan ilkeyttään. Mutta kukapa ei menisi lankaan, jos isä kerran sanoo!

"Ebolavirusta kantavia sapelihammastiikereitä tulossa!" "Missä??!!"

Nallehan siis vei Sakua kuin litran mittaa halutessaan. Hyvin usein toistui meillä seuraava kuvio. Annoin molemmille koirille herkun, esimerkiksi luun. Nalle alkoi oitis ahmia omaansa siltä seisomalta, kun taas Saku kulki aikansa huolestuneen näköisenä herkku suussaan ympäri, ympäri, ympäri ja etsi aarteelleen piiloa. Lopulta oiva kätkö yleensä löytyi ja sitten vaan odottamaan, että Nalle sai oman ateriointinsa päätökseen.

Noh, Nalle kun lopetti herkuttelun, kävi Saku hakemassa oman luunsa piilostaan ja asettui sitä mukavasti kaluamaan. Nalle sitä aikansa kadehtien jaksoi katsella ja sitten se teki yleensä vedätyksen, johon Saku joka kerta kapsahti. Eli juttuhan oli niin yksikertainen, että Nalle juoksi ulko-ovelle ja päästi vahtihaukun. Sakulla tuli kiirettä myydä asti ja sudittaen se riensi katsomaan kuka kumma sieltä oli tulossa. Kun Saku pääsi ovelle, Nalle kiersi toista kautta Sakun jättämän herkun kimppuun ja jatkoi nautiskelua.

Mutta yhtä junamatkaa en unohda ikinä. Se oli Nallelta niin taitava vedätysten vedätys, että melkein nakkasin elukan pysäkiltä ulos...

Asuimme silloin etelämmässä ja kun ei minulla autoa ollut, matkasimme aina välillä junalla paikasta a paikkaan b. Niin tälläkin kertaa, Tampereelta Hyvinkäälle. Aamu alkoi normaalisti, mutta jostain syystä Tampereen asemalle päästyämme Nalle alkoi murjottaa. En muista enää, selvisikö minulle ikinä herran närkästymisen syy vai ei. Mutta möksö se oli. Se yritti näyttää siltä ettei kuulunut meidän porukkaan, käänsi mielenosoituksellisesti selkää meille ja kiukutteli. Mikään ei ollut kivaa. Sakun mielestä oli. Mamman kanssa reissuun, JEEE!!!!

Lopulta juna tuli asemalle ja heitin repun selkään, nappasin poikien hihnat käteen ja ei kun avoimesta ovesta sisälle vaunuun. Saku tuli onnellisena perässä. Mamman kanssa reissussa, JEE JEE!! Mutta Nallepa ei tullutkaan. Se teki laiturille nelivetojarrutuksen ja näytti närkästyneen lisäksi hyvin jääräpäiseltä. Saku loikkasi takaisin isänsä rinnalle ja näytti hetken hämmentyneeltä. Tekikö Saku nyt väärin?! Ketkä meistä nyt oli menossa ja minne? Eikö Saku pääsekään junaan? "Alapa tulla nyt!" komensin vanhempaa koiraa vaunuväliköstä. Saku hyppäsi ilahtuneena sisälle. Saku pääsee mamman kanssa, JEE!! "En takuulla teidän kanssa" puhahti Nalle. "Ikinä tässä elämässä en tu...!" koiran vastalause jäi kuitenkin kesken, koskapa A) asia ei ollut mielestäni neuvottelukysymys ja B) asetelma ei ollut varsin turvallinen: me sisällä, Nalle laiturilla, hihna välissä yhdistämässä meitä ja juna kohta lähdössä. Joten jäärää niskasta kiinni ja rattaille. Musta sadepilvi koiran pään päällä vain kasvoi ja synkkeni. Mutta Sakulla oli kivaa. Mamman kanssa junassa, JEEEE!!

Otin heti oven vierestä paikan isommalla jalkatilalla ja paimensin paimeniani paikoilleen. Nalle silmäili käyrä otsassa ympärilleen, ja olisihan se pitänyt arvata viimeistään siinä vaiheessa, että se suunnitteli koiruuksia. Ja kohtapa se alotti. Se äkkäsi ikkunan ja kiirehti sen ääreen puhisemaan laiturilla käveleville ihmisille.

"Turpa kiinni" totesin koiralle.
"Mitä ihmettä siellä oikein on?" kysyi Saku pyrkien myös ikkunaan. Sakun päästyä ikkunan ääreen Nalle siirtyi vahtimaan vaunun ovea. Itselläni alkoi koiran kiukuttelu käydä hermoille. Saku ihmetteli edelleen ikkunasta ulos katsellen, mistä on kysymys, kun mitään kummallista ei näkynyt..? Mutta siis... oven takanako se jokin nyt olikin..?! Hymypojan ilme alkoi vetää vähän totiseksi. Sakun siirryttyä vierelleni istumaan, Nalle syöksyi takaisin ikkunaan. "Ainakin kolme kirveellä varustettua eläinlääkäriä tulossa sisään junaan!" se julisti. Juna lähti liikkeelle. "KOLME? kysyi Saku silmät lautasina. "Oliko niillä piikkejäkin??! se kauhisteli. "Oli oli, ja nyt ne ovat junassa! Löytävät meidät millä hetkellä hyvänsä!!" Nalle julisti kimmoten vielä kerran oven ja ikkunan väliä. Nyt oli Saku vakuuttunut siitä, että Jotain Kamalaa on tekeillä ja lomareissu vaihtui viimeiseksi matkaksi. Se alkoi kuolata ja pälyillä samoihin suuntiin kuin Nalle, aivan marionettinä. Ja PIM! Nallen hyvä tuuli palasi. Se oikaisi itsensä keskelle vaunun käytävää, maiskutteli hetken ja vaipui uneen. Mukavasti vaunun liike tuntui tuudittavan, vaikka samassa kyydissä olikin muka murhanhimoisia pahiksia. Saku-riepu istui vieressäni kuolaten polvilleni, edelleen ikkunaa ja ovea silmät selällään tuijotellen. "Jos mamma minä suojelen sinua, niin suojelethan sinä minua?" se kysyi ääni väristen. Nykäisin Nallen jaloista omaan penkkivälikköömme ja se jatkoi komeusuniaan siinä tyytyväisenä ja tyynen rauhallisena. Rauhoittui se Sakukin muistaakseni jo Hämeenlinnassa...

oli niillä rauhanomaisia yhteisiä harrastuksiakin

Hei, me noudetaan!

Me ollaan syksyn kunniaksi käyty muutamaan otteeseen tuossa lähellä sekalaisen seurakunnan treeneissä. Ei tosin minkään seuran karkelot, vaan yksittäisiä koirakkoja, jotka kokoontuvat koulun viereiselle hiekkakentälle harrastamaan aktivoitumista. En tiedä muiden kunnianhimosta, mutta meidän tavoite on ihan vaan aivojumppa ja vaihtelun tarjoaminen koiralle.

yritä nyt sitten ikuistaa elämäsi kodak hetket hitaalla kännykameralla...

Ekalla kerralla paikalla oli kourallinen koiria ja muutama pyöräilevä nassikka. Silloin menin paikalle ihan siksi, että belgi-ihminen Satu oli luvannut Pennille ennestään tuntemattomana leikittää koiraa. Ja leikittikin. Penni on vaan siitä hassu otus, että tuollaiseen uuteen paikkaan mennessään sen pitää saada ensin jäsennellä rauhassa näkemäänsä. Ei se nytkään aluksi edes tajunnut että sille tarjottiin leikkiä, kun ärsykettä oli niin paljon. Hetken pällisteltyään, ihmeteltyään ja lokeroituaan se napsahti taas mukaan hetkeen ja alkoi toimintaan. Sen jälkeen se kyllä puksuttaa kuin juna eteen päin :) Siitä se on muihin näkemiini vilkkaisiin belgeihin verrattuna erikoinen, että se ei yleensä ns. steppaa havainnoidessaan. Se hurja liike käy vaan pään sisällä. Hurinan voi melkein kuulla. Muuten se ei juurikaan ääntele näissä tilanteissa.

Häiriöt tuolla kentällä ainakin tuntuvat olevan kohdillaan, toisella treenikerralla paikalla oli naisporukka joka pelasi jotain minulle tuntematonta palikkapeliä. Mailamaisilla jutuilla heittelivät palikoita ja jotain. Nyt viimeksi kentällä oli vuorossa junnujen futistreenit. Mutta sopu sijaa antaa ja Pennikin meni kuin kala vedessä siellä porukassa. Koira on välillä jopa ylirauhallinen ja vähän muissa maailmoissa, tehden juttuja vähän sinne päin. Odotan sen alkavan pesäntekopuuhiin millä hetkellä hyvänsä. On se kyllä jo tovin aikaa ollut niin ruuan perään ja merkkaillut ulkona, että luulisin näiden kaikkien "oireiden" nitoutuvan taas pentuajatuksiin.

Noin muuten meillä on kyllä mennyt niin kivasti, että alan pikkuhiljaa tapailemaan ylistyslaulujen säveliä :) Koira on ollut ainakin tähän asti terve ja meillä on kaksin mukavaa. Se on alkanut aikuistua ja tasoittua niin paljon, että se on kerrassaan hieno pikkuinen prinsessa. En ehkä usko, että Pennistä sataprosenttisen varauksettoman sosiaalista tulee ikinä, mutta nyt kun tuohon piirteeseen on tottunut ja eka "järkytys" haihtunut, en pidä tuota pientä varovaisuutta enää peikkona. Sen kanssa voi mainiosti elää, meillä on ihan kiva suhde ja täydellistä eläintä tai ihmistä ei ole olemassakaan. Menee minulla yhä välillä Tirpan kanssa pasmat sekaisin kun se soveltaa, mutta jos eka kerta meneekin mönkään ällistyessä tai nauruun purskahtaessa, niin toisella kerralla pyritään korjaamaan virheopit. Ihan esimerkkinä, neidillä on vahvistunut jostain tällä kertaa sellainen tapa, että kun sillä kiekat syystä tai toisesta ehtii kiihtyä ja ärähdän, se tarjoaa nopeutettuna filminä istun-annan tassua-heittäydyn selälleni kaavaa... Ensimmäinen versio tästä taisi olla jo naperona jalkoihin ryömimään heittäytyminen.

Uutta opeteltavaa piti taas keksiä, kun vanhat meni saman sahaamiseksi. Kun kerta esineiden kantaminen luonnosta luonnistaa, päätin siirtyä harjoituksissa kapulan pitoon ja noutoon. Homma siirtyi kuitenkin vuorokaudella, koskapa Nallen vanha kapula oli yök. Piti siis kurvata seuraavana päivänä kaupan kautta ja ostaa Hänen Korkeudelleen oma ehjä sievä kapula. Ja niin sitä päästiin vauhtiin! Alku oli turhankin helppoa mutta tässäpä sitten olen seurannut treenimme jatkuessa, kuinka monella tapaa sen kapulan voi takaisin kantaa...

Luovutukset on ihan lapsen kengissä vielä, muistelen että poikien kanssakin saman asian parissa painittiin ja taikinoitiin, se kun tahtoo olla että suu aukeaa ja kapula putoaa kun perse osuu kenttään... Mutta eipä meillä ole kiirettä mihinkään. Sitä paitsi, nyt kelpaa jo tuo Nallen säleiksi ja hammastikuiksi jauhama isompikin kapula kantoon. Ensin sen paino kyllä taisi Pennin yllättää, koskapa kapula palasi ekalla yrityksellä minulle pätkittäin kohti heiteltynä.

kapuloissa on eroja kuin viineissä

Agiliitoa käytiin kentän laidalta ihmettelemässä yksi sateinen viikonloppu. Penni alkoi maxi kolmosten kohdalla lämmetä lajille jo ihan tosissaan vain katsomalla, joten siinä vaiheessa lähdettiin pikku metsälenkin kautta kotiin haaveilemaan, josko mekin joskus johonkin päästäis vähän liitämään.

...sillä välin kotona...