Kevät vyöryi etiäppäin ulkoillen. Välillä piti liikkua hangilla todella varoen, kun pinta meni niin lasimaiseksi, että se rikkoutuessaan ihan helisi ja kertaalleen jo tuli pieni haava koiralle etujalkaan kynnen reunaan. Välillä taas keli oli niin märkä, että varsinkin koira lumpsahteli kirmatessaan holtittomasti ja oli ihan selkeää selkäjumia havaittavissa. Vaihtelevalla liikunnalla ja kotihieronnalla siitäkin onneksi selvittiin. Rakkaista rakkain frisbee kulki lenkeillä mukana, vaikkei sitä joka kerralla viitsi heitelläkään. Mutta koira tykkää sitä roudata reissuilla.
Kunnes sitten. Yksi kaunis ilta valuin töistä kotiin ja yllätyksekseni ovelle tuli koiran lisäksi vastaan myös kissa. Ehdin pohdiskella, että mikäs läpimurto täällä on päivän aikana tapahtunut kun tuohon malliin peräkanaa tassutellaan. Ja sitten näin kaiken sen veren. Sitä oli kaikkialla. Joka huoneessa ja sohvallakin. Hetken sydänkohtausta kehiteltyäni läksin etsimään vuotokohtaa ensiksi (jostain syystä) mieleen tulleesta lähteestä. Pakkohan sen on olla peräisin kissasta kun jäljet menevät saunaankin!! Takuulla on koira tehnyt kissasta liian rajussa tutustumisessa siivilän!! Eikun kylppärin ovenraosta minua intensiivisesti tuijottava kolli syyniin, kissan suureksi närkästykseksi. Eikä löytynyt mitään. Ei tahran tahraa saati reikiä. Katseeni kääntyi koiraan ja kissa pyöritteli silmiään. "Viimeinkin se tajuuuu...". Koiralla oli antura halki ja keittiön lattialta löytyi puhtaaksi nuoltu ja rutistunut kissanruokatölkki. Roskakaapin ovi oli kiinni, joten itse lienen unohtanut tämän veitsenterävän aarteen jollekin keittiön tasoista. Näin jälkikäteen ajateltuna kissan viestikin oli selvä sen rientäessä minua ovelle vastaan vallan poikkeuksellisesti. "Olipa hyvä että tulit VIIMEINKIN siivoamaan, kun TUO täällä vuotaa kuiviin ja SOTKEE joka paikan!!"
Joten viimeiset pari viikkoa ollaan sitten rajoitettu riekkumista ja ulkoiltu tassu paketissa. Se se onkin oma taiteenlajinsa, kehitellä tassusidosta joka pysyy paikallaan ja mielellään myös kuivana.
Penni sai viimeinkin autoon uuden vancilan. Pojat matkasivat aikoinaan ihan auton oman kangasverkon takana, mutta kakara ei siellä pikkutirriäisenä pysynyt kun laidoissa oli liian isot välit. Muutenkin pikkulikkojen oli turvallisempaa matkustaa sumpussa, joten Sakun täyttäessä Mazdan takapaksin, Penni sai takapenkille oman lentoboksin. Nyt kyllästyin siihen boksiin ja tilasin Variocagen. Minnan kanssa se kasattiin kuin ammattilaiset ainakin (...) ja ylpeänä sen sitten koiralle esittelin. Koira oli sitä mieltä, että MINÄ MUUTUN KILTIKSI!!! TEEN MITÄ VAAN!! ORJATYÖTÄ LOPUN IKÄÄ!! LUPAAN MITÄ VAIN, MUTTA ÄLÄ PAKOTA MINUA TUONNE!!! Hämmästyksestä selvittyäni rauhoittelin koiran muutamalla tottisliikkeellä parkkipaikalla ja sitten mentiin vaihe vaiheelta namilla palkaten uuteen vancilaan pari kertaa, kunnes se ei enää ollut kuolemaksi. Ilme kyllä kertoo yhä enemmän kuin tuhat sanaa :D
Harmillista nuissa häkeissä on tuo korkeuden puute, mutta vasta seuraava koko olis ollut pari cm korkeampi ja samalla pari satkua kalliimpi. Joten kummasti alkoi tuntua että tuo on ihan tarpeeksi korkea, ei sen koiran siellä seistä tarvikaan ajon aikana.
Tänään sitten kelkoin Pennin uudessa häkissään Tervolaan kohti uusia tuulia. En vaan suostu pakottamaan Penniä käsittelyharjoituksiin, koska en usko sen konstin A) toimivan ja B) toimiessaankaan meitä auttavan. Penua kun ei ole otettu harrastuskoiraksi, vaan se mitä minä haen koiran sosiaalisuudella on se, että voin sen täräyttää juhannusjuhliin kaverin mökille tuosta vain, vaihtelevan kokoonpanon häiritsemättä, ja koira ei siitä paineistu. Minä haluan yrittää vaikuttaa koiran mielialaan ja löytää itselleni sen toimintamallin, joka auttaa koiraa pois tuosta turhasta pelosta. Yksin en siihen pysty ja kukaan ei ole osannut opastaa tässä mielialaharjoittelussa. Pohdin siis aikani liian kaukaa hakien, mistä löydän asiantuntija-apua, kunnes se yhtäkkiä nousi ihan kuvan kanssa mieleen. Mullahan on kaveri joka tekee työkseen hommia koirien parissa! Hitsit, miten en ollut tullut asiaa edes ajatelleeksi. Ei kun tuumasta toimeen ja pian oli homma sovittu. Sinne se Prinsessa nyt sitten jäi pariksi päiväksi, Keinäsen tarkkailtavaksi. Istuin itse pari tuntia alkua seuraamassa ja vastailemassa luokan kysymyksiin Pennistä ja voi luoja kun olisikin aina koiran kannalta oikein käyttäytyviä ihmisiä moinen porukka ympärillä!! Koiraa oli tosi kiva seurata siinä alkuasetelmassa ja minusta se oli tosi hieno tyttö, kun alkuhermoilusta pääsi huomatessaan, ettei kukaan painosta koiraa. Lähtiessäni olin havaitsevinani Pennin katsovan kouluttajaansa ujon uteliaasti ja vähän ihailevastikin :) Odotan innolla torstaita, kun pääsen seuraamaan lisää Tirpan edesottamuksia seikkailussansa ja ottamaan osani opista. Yritän olla uskomatta liian suuriin tuloksiin (varsinkin omalta osaltani :D ), mutta myönnän, että varsinkin näkemäni jälkeen olen todella toiveikas vaikka mietityttääkin, miten tuon "valvottujen laboratorio-olosuhteiden" hengen saa siirrettyä liikaa liikkuvia osia sisältävään arkeen.
Ja mitä muuta kuuluu kissalle? Täällä me rellotetaan yhdessä rentoina sohvalla. Kun koira on poissa kotoa, on Elviskin oikeasti talon Kingi ;)
Kunnes sitten. Yksi kaunis ilta valuin töistä kotiin ja yllätyksekseni ovelle tuli koiran lisäksi vastaan myös kissa. Ehdin pohdiskella, että mikäs läpimurto täällä on päivän aikana tapahtunut kun tuohon malliin peräkanaa tassutellaan. Ja sitten näin kaiken sen veren. Sitä oli kaikkialla. Joka huoneessa ja sohvallakin. Hetken sydänkohtausta kehiteltyäni läksin etsimään vuotokohtaa ensiksi (jostain syystä) mieleen tulleesta lähteestä. Pakkohan sen on olla peräisin kissasta kun jäljet menevät saunaankin!! Takuulla on koira tehnyt kissasta liian rajussa tutustumisessa siivilän!! Eikun kylppärin ovenraosta minua intensiivisesti tuijottava kolli syyniin, kissan suureksi närkästykseksi. Eikä löytynyt mitään. Ei tahran tahraa saati reikiä. Katseeni kääntyi koiraan ja kissa pyöritteli silmiään. "Viimeinkin se tajuuuu...". Koiralla oli antura halki ja keittiön lattialta löytyi puhtaaksi nuoltu ja rutistunut kissanruokatölkki. Roskakaapin ovi oli kiinni, joten itse lienen unohtanut tämän veitsenterävän aarteen jollekin keittiön tasoista. Näin jälkikäteen ajateltuna kissan viestikin oli selvä sen rientäessä minua ovelle vastaan vallan poikkeuksellisesti. "Olipa hyvä että tulit VIIMEINKIN siivoamaan, kun TUO täällä vuotaa kuiviin ja SOTKEE joka paikan!!"
Joten viimeiset pari viikkoa ollaan sitten rajoitettu riekkumista ja ulkoiltu tassu paketissa. Se se onkin oma taiteenlajinsa, kehitellä tassusidosta joka pysyy paikallaan ja mielellään myös kuivana.
Penni sai viimeinkin autoon uuden vancilan. Pojat matkasivat aikoinaan ihan auton oman kangasverkon takana, mutta kakara ei siellä pikkutirriäisenä pysynyt kun laidoissa oli liian isot välit. Muutenkin pikkulikkojen oli turvallisempaa matkustaa sumpussa, joten Sakun täyttäessä Mazdan takapaksin, Penni sai takapenkille oman lentoboksin. Nyt kyllästyin siihen boksiin ja tilasin Variocagen. Minnan kanssa se kasattiin kuin ammattilaiset ainakin (...) ja ylpeänä sen sitten koiralle esittelin. Koira oli sitä mieltä, että MINÄ MUUTUN KILTIKSI!!! TEEN MITÄ VAAN!! ORJATYÖTÄ LOPUN IKÄÄ!! LUPAAN MITÄ VAIN, MUTTA ÄLÄ PAKOTA MINUA TUONNE!!! Hämmästyksestä selvittyäni rauhoittelin koiran muutamalla tottisliikkeellä parkkipaikalla ja sitten mentiin vaihe vaiheelta namilla palkaten uuteen vancilaan pari kertaa, kunnes se ei enää ollut kuolemaksi. Ilme kyllä kertoo yhä enemmän kuin tuhat sanaa :D
Harmillista nuissa häkeissä on tuo korkeuden puute, mutta vasta seuraava koko olis ollut pari cm korkeampi ja samalla pari satkua kalliimpi. Joten kummasti alkoi tuntua että tuo on ihan tarpeeksi korkea, ei sen koiran siellä seistä tarvikaan ajon aikana.
Tänään sitten kelkoin Pennin uudessa häkissään Tervolaan kohti uusia tuulia. En vaan suostu pakottamaan Penniä käsittelyharjoituksiin, koska en usko sen konstin A) toimivan ja B) toimiessaankaan meitä auttavan. Penua kun ei ole otettu harrastuskoiraksi, vaan se mitä minä haen koiran sosiaalisuudella on se, että voin sen täräyttää juhannusjuhliin kaverin mökille tuosta vain, vaihtelevan kokoonpanon häiritsemättä, ja koira ei siitä paineistu. Minä haluan yrittää vaikuttaa koiran mielialaan ja löytää itselleni sen toimintamallin, joka auttaa koiraa pois tuosta turhasta pelosta. Yksin en siihen pysty ja kukaan ei ole osannut opastaa tässä mielialaharjoittelussa. Pohdin siis aikani liian kaukaa hakien, mistä löydän asiantuntija-apua, kunnes se yhtäkkiä nousi ihan kuvan kanssa mieleen. Mullahan on kaveri joka tekee työkseen hommia koirien parissa! Hitsit, miten en ollut tullut asiaa edes ajatelleeksi. Ei kun tuumasta toimeen ja pian oli homma sovittu. Sinne se Prinsessa nyt sitten jäi pariksi päiväksi, Keinäsen tarkkailtavaksi. Istuin itse pari tuntia alkua seuraamassa ja vastailemassa luokan kysymyksiin Pennistä ja voi luoja kun olisikin aina koiran kannalta oikein käyttäytyviä ihmisiä moinen porukka ympärillä!! Koiraa oli tosi kiva seurata siinä alkuasetelmassa ja minusta se oli tosi hieno tyttö, kun alkuhermoilusta pääsi huomatessaan, ettei kukaan painosta koiraa. Lähtiessäni olin havaitsevinani Pennin katsovan kouluttajaansa ujon uteliaasti ja vähän ihailevastikin :) Odotan innolla torstaita, kun pääsen seuraamaan lisää Tirpan edesottamuksia seikkailussansa ja ottamaan osani opista. Yritän olla uskomatta liian suuriin tuloksiin (varsinkin omalta osaltani :D ), mutta myönnän, että varsinkin näkemäni jälkeen olen todella toiveikas vaikka mietityttääkin, miten tuon "valvottujen laboratorio-olosuhteiden" hengen saa siirrettyä liikaa liikkuvia osia sisältävään arkeen.
Ja mitä muuta kuuluu kissalle? Täällä me rellotetaan yhdessä rentoina sohvalla. Kun koira on poissa kotoa, on Elviskin oikeasti talon Kingi ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti