Lapissa viskoo vielä lunta mutta me tytöt täällä jo viritellään rantaelämää! Onhan se tuo lämpömittari jo joka päivä plussan puolella :P
Ensin rävittiin kaikki rapakot mitä eteen sattui, kunnes hiekkamontuilla tuli vastaan ehkä maailman hienoin sulamisvesilammikko! Se oli kuin tehty vesileikkeihin meidän molempien mielestä ja Penni olisi hakenut siitä jorpakosta frisbeetä vaikka viikon, mutta kun mulla tuli nälkä lopulta.
Parin päivän päästä käytiin kuopilla naapurin Leenan ja porokoirajohdannaisen Kaven kanssa. Pennin mielestä Leena on ehkä yksi parhaista pallonheittäjistä ikinä, ainakin paljon parempi kuin minä. Lempparilammikkokin oli vielä paikallaan ja hyvin sieltä näköjään tennispalloakin voi noutaa, ei tartte olla välttämättä justiin frisbee. Lätäkössä lutraaminen oli tuolla yhteislenkillä tosin vähän turhaa, tuuli niin että kiviä piti taskuihin kerätä (melkein) ja vettä tuli taivaaltakin ihan kotitarpeiksi. Kotimatkalle lähtiessämme saimme todisteen siitä, että keli oli oikeasti kurja. Tietä ylitteli jalkapatikassa korppijengi. Ilmeisesti siltä illalta oli lennot peruttu, fiksu päätös sinällään jatkaa taivalta kävellen.
Seuraavana päivänä kuitenkin paistoi aurinko ja naapuri oppaana lähdettiin tutustumaan uusiin reitteihin. Metsähillumisen ja tienvarsijolkuttelun jälkeen päädyimme koirapuistolle. Siellä oli ulkoilemassa hurja(n kiltti) taistelukoirapoikanen ja Penni kävi ottamassa hien pintaan riehumalla herraseurassa. Kave otti tämän puistopysähdyksen huomattavasti arvokkaammin, mutta matkan jatkuessa kohti merta ei Pennin vauhti tasoittunut yhtään. Sopivasti oli vissiin lihat lämmitelty tulevaa rastia varten... No juu. Rantaan saavuttiin ja justiin oli Leena ehtinyt sanoa, että tässä rannassa ei voi koiraa uittaa kun ranta on syvä, niin rantaa reunustavan parimetrisen jään reunalta pulahti veteen pari vesilintua. Perässä meni sata lasissa tervuntötterö, tassut tuskin maata tavaten. Voi tätä hallinnan juhlaa *facepalm*. Karjuin kitarisat pihalle eitä, mutta olin pahasti myöhässä ja toivoin vain, että koira tajuaa pysähtyä jään reunalle. Ja mitä vielä. "BOMBS AWAY!!!!!!" tuumasi vesipelastajan tytär ja roikaisi aaltoihin gepardiloikalla. Oli vissiin vesi vähän kylmää kun ei neiti viitsinyt lähteä pakoon lipuvia lintuja enää uiden jahtaamaan, vaan kääntyi takaisin. Yritin muistaa hengittää jännätessäni pääseekö se nousemaan sieltä vedestä takaisin jäälle. Itse olisin mennyt varmaan perässä niine hyvineni, naapuri oli sentään liikkeellä ladatuilla aivoilla ja suunnitteli takin riisumista. Mutta niin se Tirppa vaan punnersi jäälle ja juoksi takasin luoksemme kertomaan mitä jännää oli kokenut. Parin vuoden kuluttua kerromme tätä tarinaa jo uudella päivitetyllä versiolla, jossa Leena ehti jo kroolata koiraa pelastamassa myrskyävässä, jäisessä meressä haikalojen ympäröimänä ainakin kilometrin ja minä rakensin rannan rojusta ja xylitolipurkasta sillä välin lauttaa. Sitten kun Pennistä aika jättää ja on tarpeen kertoa kaikille sankaritarinoita neitikoirasta, jota parempaa ei ole tällä planeetalla ikinä ollut eikä koskaan tule olemaan, kertomus muuttaa muotonsa siihen malliin, että se oli oikeasti Penni joka pelasti meidät ja puoli kylää ja vielä ne vesilinnutkin meren raivosta.
Mutta joo. Kevät ja nämä vesileikit on irroitelleet aika hyvin nutun neidin niskasta ja pohjavillahöttöä on ihan joka paikassa, vaikka kuinka kynsin ja harjaan. Kokeilin Pennin turkkiin Furminaattoria ja vissiin se pitää sellainen meidänkin perheeseen hankkia. Poikien tukalle se ei aikoinaan sopinut ja siksi olen ko kapistuksen vielä toistaiseksi kaupan hyllylle jättänyt.
Yritämme uida toistaiseksi vähän vähemmän ja keskitymme ajankohtaisempiin asioihin, kuten pihan hoitoon. Tänään jo näytettiin koiran kanssa takapihalle haravaa. Tai minä se työt tein, koira kaivoi kukkapenkistä rustoluun ja piti piknikin. Elviskin kävi ovella pari kertaa silmät lautasina kurkkimassa, miltä Suuri Maailma näyttää, mutta toistaiseksi oli vielä liikaa pelottavia ääniä. Muuutta, jahka isä tulee auttamaan aitatalkoissa ja kesä etenee, tutustutaan kissan kanssa yhdessä kotipihan ihmeisiin.
Ensin rävittiin kaikki rapakot mitä eteen sattui, kunnes hiekkamontuilla tuli vastaan ehkä maailman hienoin sulamisvesilammikko! Se oli kuin tehty vesileikkeihin meidän molempien mielestä ja Penni olisi hakenut siitä jorpakosta frisbeetä vaikka viikon, mutta kun mulla tuli nälkä lopulta.
Parin päivän päästä käytiin kuopilla naapurin Leenan ja porokoirajohdannaisen Kaven kanssa. Pennin mielestä Leena on ehkä yksi parhaista pallonheittäjistä ikinä, ainakin paljon parempi kuin minä. Lempparilammikkokin oli vielä paikallaan ja hyvin sieltä näköjään tennispalloakin voi noutaa, ei tartte olla välttämättä justiin frisbee. Lätäkössä lutraaminen oli tuolla yhteislenkillä tosin vähän turhaa, tuuli niin että kiviä piti taskuihin kerätä (melkein) ja vettä tuli taivaaltakin ihan kotitarpeiksi. Kotimatkalle lähtiessämme saimme todisteen siitä, että keli oli oikeasti kurja. Tietä ylitteli jalkapatikassa korppijengi. Ilmeisesti siltä illalta oli lennot peruttu, fiksu päätös sinällään jatkaa taivalta kävellen.
Seuraavana päivänä kuitenkin paistoi aurinko ja naapuri oppaana lähdettiin tutustumaan uusiin reitteihin. Metsähillumisen ja tienvarsijolkuttelun jälkeen päädyimme koirapuistolle. Siellä oli ulkoilemassa hurja(n kiltti) taistelukoirapoikanen ja Penni kävi ottamassa hien pintaan riehumalla herraseurassa. Kave otti tämän puistopysähdyksen huomattavasti arvokkaammin, mutta matkan jatkuessa kohti merta ei Pennin vauhti tasoittunut yhtään. Sopivasti oli vissiin lihat lämmitelty tulevaa rastia varten... No juu. Rantaan saavuttiin ja justiin oli Leena ehtinyt sanoa, että tässä rannassa ei voi koiraa uittaa kun ranta on syvä, niin rantaa reunustavan parimetrisen jään reunalta pulahti veteen pari vesilintua. Perässä meni sata lasissa tervuntötterö, tassut tuskin maata tavaten. Voi tätä hallinnan juhlaa *facepalm*. Karjuin kitarisat pihalle eitä, mutta olin pahasti myöhässä ja toivoin vain, että koira tajuaa pysähtyä jään reunalle. Ja mitä vielä. "BOMBS AWAY!!!!!!" tuumasi vesipelastajan tytär ja roikaisi aaltoihin gepardiloikalla. Oli vissiin vesi vähän kylmää kun ei neiti viitsinyt lähteä pakoon lipuvia lintuja enää uiden jahtaamaan, vaan kääntyi takaisin. Yritin muistaa hengittää jännätessäni pääseekö se nousemaan sieltä vedestä takaisin jäälle. Itse olisin mennyt varmaan perässä niine hyvineni, naapuri oli sentään liikkeellä ladatuilla aivoilla ja suunnitteli takin riisumista. Mutta niin se Tirppa vaan punnersi jäälle ja juoksi takasin luoksemme kertomaan mitä jännää oli kokenut. Parin vuoden kuluttua kerromme tätä tarinaa jo uudella päivitetyllä versiolla, jossa Leena ehti jo kroolata koiraa pelastamassa myrskyävässä, jäisessä meressä haikalojen ympäröimänä ainakin kilometrin ja minä rakensin rannan rojusta ja xylitolipurkasta sillä välin lauttaa. Sitten kun Pennistä aika jättää ja on tarpeen kertoa kaikille sankaritarinoita neitikoirasta, jota parempaa ei ole tällä planeetalla ikinä ollut eikä koskaan tule olemaan, kertomus muuttaa muotonsa siihen malliin, että se oli oikeasti Penni joka pelasti meidät ja puoli kylää ja vielä ne vesilinnutkin meren raivosta.
Mutta joo. Kevät ja nämä vesileikit on irroitelleet aika hyvin nutun neidin niskasta ja pohjavillahöttöä on ihan joka paikassa, vaikka kuinka kynsin ja harjaan. Kokeilin Pennin turkkiin Furminaattoria ja vissiin se pitää sellainen meidänkin perheeseen hankkia. Poikien tukalle se ei aikoinaan sopinut ja siksi olen ko kapistuksen vielä toistaiseksi kaupan hyllylle jättänyt.
Yritämme uida toistaiseksi vähän vähemmän ja keskitymme ajankohtaisempiin asioihin, kuten pihan hoitoon. Tänään jo näytettiin koiran kanssa takapihalle haravaa. Tai minä se työt tein, koira kaivoi kukkapenkistä rustoluun ja piti piknikin. Elviskin kävi ovella pari kertaa silmät lautasina kurkkimassa, miltä Suuri Maailma näyttää, mutta toistaiseksi oli vielä liikaa pelottavia ääniä. Muuutta, jahka isä tulee auttamaan aitatalkoissa ja kesä etenee, tutustutaan kissan kanssa yhdessä kotipihan ihmeisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti