För tapperhet - Urheudesta

(vähän kuolaava) supersankaritar

Muutama yö sitten urhea sankarikoirani pelasti minut perikadolta. Siinä se nukkui söpösesti kainalossa, niin kuin mikä tahansa pilalle lellitty prinsessa ja sitten se säpsähti hereille. Siihen säpsähdykseen heräsin minäkin ja raotin sen verran ripsiä, että näin koiran tuijottavan saalisilmeellä seinää pääni vieressä. Ou nou. Se on aina yhtä kamalaa. Sama kuin keskustelukumppani, joka alkaa yhtäkkiä tiiviisti tuijottaa jonkin etenemistä puserollasi. Hrrrrrrrrrrrrr...

Käänsin varovasti päätä ja siinä se oli. Hiipi hiljaa seinällä, selkeästi pahat mielessä, laskelmoiva ilme silmissään kohti tyynyäni.

Hämähäkki.

Koskapa ilman koirani väliintuloa olisin takuulla herännyt aamulla kuolleena, olen sitä mieltä, että koirani ansaitsee vähintäinkin Sankarikoiran arvonimen ja asiaankuuluvat juhlallisuudet tittelöintiä saattelemaan.

Olen ollut aina vähän sitä mieltä, että spider slayerin homma kuuluisi kissalle, mutta meidän Elviksellä on vähän kieroutunut huumorintaju ja se jättää vaan hämäyshöttöjä mm. seinille sydärinpoikasia aiheuttamaan.

Eilen nukkui pois belgipoikieni vanha ystävä, "avosisareni" rottismuori Muusa. Muusan yllätti sairaskohtaus ja se sai nukahtaa saappaat jalassa kotipihalla, aurinkoisena päivänä omassa lammessa telmittyjen vesileikkien jälkeen. Kaunista unimatkaa Muusimuulle, vie terveiset rakkaille sinne jonnekin...

Muusa, aaltojen kauhu :)