Alkuvuosi 2019 ajantasalle

Ekanakin Peikko käväisi näyttelykehässä Kajaanissa tammikuun alussa. Koska tuomarina oli rodun erikoistuomari, minulla vähän jänskätti mitä hän Peikkosen virheistä sanoo. Peikkohan on toki muuten maailman komein ja rodunomaisin poika, mutta se on pikkuisen pieni (uroksen minimisäkäkorkeus on 60cm ja Peikko on jotain sen ja 59cm väliltä) ja sitten sillä on varsinkin innostuessaan, kiihtyessään tai jännittävissä jutuissa jne. tapana liputtaa hieman persoonallisesti. Se ei tyydy nostamaan häntäänsä taivaita kohti, vaan vetää sen ihme nutturalle. Kieppimalleja on monenlaisia versioita. Kehissä pärjää toki vaikka minkälaisilla virheillä varustettuja koiria jatkuvasti, mutta Peikon viat eivät ole kovin muodikkaita.

Ehdin jo irvistää itsekseni, kun tuomari sitten yksilöarvostelussa ekana iski kätensä siihen häntään ja kopeloi sen kahteen kertaan ylhäältä alas. Mutta mutkaa siellä ei ole, joten olin enemmän kuin tyytyväinen, kun lähdimme näyttelystä laatuarvosanan erinomainen kanssa kotia kohti. Koko, hännänkanto ja vielä hieman keskeneräinen rintakehä jättivät pojan ilman sa:ta, mutta ei sitä saanut myöskään samassa luokassa kisannut, Peikon edelle kilpailuluokassa kiilannut uros. Näin minä sitten tyytyväisenä ajattelin, että nyt meillä on hyväksytty tulos kehästä, jos innostun joskus esim. vepeä ihan kokeisiin asti harrastamaan. Peikon arvostelu löytyy sen omalta sivulta alhaalta.

Sitten oli 24.01.2019 vuorossa se päivä, kun Peikosta tuli 2-vuotias ja Iso Poika. Synttäripäivänä herkuteltiin possukakulla.

Possukakku näkyi seuraavaksi päiväksi varatuissa luustokuvissa iloisena kakkajunana suolistossa. Kaikki muu oli priimaa, lonkat, kyynärät ja silmät, mutta selästä löytyi sitten yksi lannenikama liian vähän ja lausunnoksi saatiin ltv4. Olenkin antamassa Lohen ltv tutkimukseen Peikosta näytteen, jahka saadaan aikaiseksi käydä semmoisessa paikassa jossa näytteitä otetaan kohtuuhintaan. Olen päättänyt olla huolehtimatta tuosta selkätuloksesta niin kauan, kun koira on oireeton. Onneksi Peikon papan omistaja asuu tuossa lähellä ja hän on eläinfysioterapeutti ja luvannut herkin sormin pitää tuntumaa selän kuntoon.

Talven aikana tehtiin normaaleja talvijuttuja, lenkkeiltiin ja hurjasteltiin potkurilla. Persleikkauksen jälkeen Pennikin on välillä kirmannut alkumatkan keulilla Peikon rinnalla eikä hipsuttanut potkurin rinnalla tai jopa perässä.

Keväällä minä sitten huomasin, ettei se meidän näyttelytulos kelpaa vepen suhteen mihinkään, kun se on nuortenluokasta saatu ja päätin että ilmoitan Peikon vielä johonkin avoimen luokan kehään ennen uimakauden alkamista. Paikaksi valikoitui Sodankylä ja sinne me sitten Peikon kasvattajan ja hänen miehensä kanssa ajelimme katsomaan, mitä tuomioksi tulisi. Lueskelin etukäteen tuomarista, että eh tai eri irtoaa suosiolla jos koira liikkuu hänen makuunsa eikä ole ylipainoinen, käyttäytyy hyvin ja on hyvässä kunnossa yleisesti. Oli kuulemma rokottanut myös likaisista hampaista. Luostolla kylmässä vesisateessa seisoessamme hieman huolissamme katsoimme, kun ei edeltäville roduille meinannut sa irrota millään välillä eikä kaikista roduista edes sitten roppia löytynyt. Edellisenä päivänä näytti joku saaneen tyydyttävänkin, ja se tai joku koko/häntähylsy olisi hieman harmittanut kun noin kauas ajeltiin näyttelyyn haaveena H tai parempi (siis minun mittapuulla Sodankylä on kaukana Oulusta :D )

Belgikehä sitten alkoi ja kylläpä me riemastuttiinkin, kun tuomari tykkäsi Peikosta kovastikin. Hänen makuunsa Peikolla oli kyllä hieman ylimääräistä rungossa, mutta ei antanut sen vaikuttaa arvosteluun, koska se ei kuulemma näkynyt liikkeissä. Kehotti vaan olemaan tarkkana painon suhteen. Ja niin meidän näyttelytulokseksi sitten jää kirjoihin ja kansiin Eri1, Pu1, Sert ja Rop! Mistäpä sitä tietää, jos vielä vaikka veteraaniluokassa tai aiemminkin innostutaan lisää käymään näyttelyissä, mutta tällä hetkellä on sen verran antipatioita näyttelykulttuuria kohtaan, että tuskin lähdetään ihan helpolla niitä kahta sertiä metsästämään. Varsinkaan kun en usko että jaksan alkaa pk-lajeja harrastamaan, eikä niillä serteillä tee mitään ilman koulutustunnusta. Tämäkin arvostelu löytyy Peikon sivulta alalaidasta. Ainoa asia mikä jäi vähän harmittamaan oli se, että Peikko täysin yllättäen säikähti ryhmäkehien kuulutuksia. En ole sen ikinä oikein nähnyt säikkyvän mitään ja tuo tuli ihan puskista. Onneksi se kuitenkin palautuikin siitä. Toissailtana saatiin vuoden eka ukkonen eikä se onneksi ainakaan hetkauttanut koiraa mitenkään, joten toivottavasti kyseessä ei ole mikään orastava ääniarkuus vaan kyse oli vain siitä, että satuimme seisomaan ihan kajareiden vieressä ja se ääni kumisi ja tärisi itsellekin maatamyöten kroppaan epämiellyttävästi. Mutta tulevaisuus näyttää tämänkin.

Syksyllä tai viimeistään ensi keväänä olisi tarkoitus käydä vielä luonnetestissä ja sitten on must do lista ruksittu.

Kauheasti on tapahtunut ja niin vähän on tullut kirjoitettua ylös

Mistäköhän edes alottaisi.

Viime vuonna oli kuuma. Sen muistan. Muistan myös että vesipetokausi aloteltiin jo hyvissä ajoin toukokuussa. Peikko kävi kesäkuun alussa vepetreeneissäkin pari kertaa ja olin ilmoittanut sen Ouluun ja Kemiin näyttelyyn ja sitten sillä poksahti kankkuun hotspot juhannuksen jälkeen. Uudessa kampauksessaan häntä ei kehdannut kehään viedä, mutta käytiin siinä alkukesästä kuitenkin pikkumiehen kanssa pari kurssia, Noseworkin alkeet ja Rally-tokon alkeet. Molempia voisi jossain kohti jatkaakin jahka saa aikaiseksi. Toki kotona on molemmat koirat saaneet nuuskuttaa eukalyptuspiiloja esiin ja se onkin heidän mielestään kovin hauskaa.

Vepekausi meni luonnollisesti vähän penkin alle ihotulehduksen takia. Onneksi Peikko alkoi heinäkuussa pudottaa pohjavillaa ja elokuussa ehdittiin ihon parannuttua vielä pari kertaa treeneihin ja muutenkin päästiin sitten taas uimaan. Ostin kunnollisen puhaltimenkin, että saa kuivattua koirat välillä kunnolla, juuresta asti.

Heinäkuussa Pennin ahterikarvoja siivotessani löysin siltä uuden fistelin. Eläinlääkäri oli aluksi ihmeissään sen sijainnista huomattavasti peräaukon alapuolella ja esitti jo varovaisesti, että pitää ottaa näytettä ja koepalaa siitä. Mutta kun koira tuikattiin tainnoksiin ja fisteli huuhdeltiin, kävi ilmi että aiemmin fistelöitynyt anaalirauhanen oli kasvattanut niin paljon arpikudosta että se uusi fisteli oli kaivanut hiljaa tietään ulos pehmeämmästä kohdasta. Mahdollisena selkäkipuna aiemmin hoidettu vaiva siis johtuikin ylimääräisestä reiästä hanurissa ja niinpä Pennille varattiin aika leikkaukseen, jossa nuo petolliset rauhaset saksittiin pois häiritsemästä. Leikkaus meni hyvin ja haava-alue parani hienosti, vaikka persaus oli aika karmean näköinen pari ekaa päivää mustelminen, tikkeineen ja turvotuksineen. Pissatulehdus saatiin kaupanpäälle ja vaikka pari päivää meni luututessa kun Pennin rakko valskasi holtittomasti ja Peikko merkkaili päälle heti kun silmä vältti, lääkekuuri puri nopeasti ja palattiin normaaliin arkeen. Pennikin alkoi taas hypätä vaivatta autoon, sohvalle ja sänkyyn. Toistaiseksi ei ole esiintynyt edes mitään pidätyskyvyn ongelmia.

Lokakuutakohan se oli, vai marraskuuta, kun facebookissa yksi kaveri laittoi kuvan luonaan kesyyntymässä olevista villikissanpennuista ja huuteli niille koteja. Siellä oli HARMAA pentu ja minä olen aina ollut niihin vähän heikkona. Tammikuussa 2018 kun Elvis lähti, päätin etten hetkeen ota kissaa ja annoin pois raapimapuun ja muuta kissatavaraa. Mutta niin siinä sitten kävi kun yön yli asiaa pohdin ja työkaverin tytärkin oli sopivasti tulossa kissan kanssa samasta suunnasta autolla meille päin ja lupasi sen kyytiin ottaa, että se kaunis, vihreäsilmäinen, siniharmaa pentu muutti meille. Nukka oli hänen nimensä ollut sijaiskodissa, mutta vaihtoehdoista Katniss ja Buffy päädyin lopulta Buffyyn. Buffy asui aluksi saunassa ja teki öisin tutkimusmatkoja muualla asunnossa, kun telkesin koirat kanssani makkariin ihan sitä varten. Peikko kävi ahkerasti lauteiden alla kissaa houkuttelemassa jytyämään. Meniköhän paria viikkoa, kun Peikko sai viimein leikkiinkutsuilleen vastinetta ja laudepainit vaihtuivat ralliksi asunnossa. Buffy tykästyi Peikkoon niin paljon, että haluaisi aina nukkua sen kainalossa. Aluksi kissaneiti meinasi häiriköidä yöuniani ja yritin pitää makkarin oveakin kiinni, mutta se oppi hyppäämään kahvaan ja avaamaan oven. Sitten se taipui talon tavoille ja on pääosin nukkunut kauniisti kerällä jalkopäässäni tai Peikon lähellä.

Siinä se mitä yhtäkkiä mieleen tulee vuodesta 2018.

Jouluna 2018 meidän joulutervehdykset näytti tältä

Ai niin. Ei kyllä liity belgeihin millään tavalla, mutta kävinhän minä rakastumassa Islantiin toukokuussa 2018. Ja sinne pitää päästä pian takaisin <3

Ladies and gentlemen, Elvis has left the building

Elvis alkoi oireilla ruokahaluttomuudella, satunnaisella ripulilla ja ikäviin paikkoihin pissaamisella viime syksynä. Käytin sen lääkärissä ja verikokeissa ei näkynyt mitään oireita selittävää. Kilppariarvotkin olivat viiterajoissa. Elvis sai hoidoksi kipulääkettä, mielialalääkkeet ja Feliwaytä. Näistä ei kuitenkaan ollut apua, vaikka muutama parempi parin päivän jakso niiden myötä tulikin. Elviksen vatsa ultrattiin 26.1.2018 ja siellä näkyi yksi infarktiarpi munuaisessa ja suolistossa merkkejä joko kasvaimista tai kroonisesta tulehduksesta. Olisimme voineet kokeilla vielä lyhyttä jaksoa kortisonilla, mutta en lähtenyt enää siihen, koska Elvis oli alkanut jo inhota lääkkeiden ottamista sen jälkeen, kun kilpirauhaslääkityksen lisäksi piti alkaa niellä muut rohdot. Pahimmillaan se jo juoksi minua karkuun kun lähestyin sitä, pelätessään tulevansa lääkityksi. Se oli pudottanut turkkinsa eikä jaksanut enää sitä hoitaa. Ihannepainossaan viisikiloinen kissa painoi enää juuri ja juuri yli kolme kiloa.

Olen jotenkin kauhean onnellinen varsinkin nyt, että Elvis rohkaistui viime kesänä ulkoilemaan omalla pihalla. Tuskin tuo tiesi, että kesä jää hänen viimeisekseen tässä elämässä ja mahdollisuus on viimeinen. Mutta ennen hädiksi terassilla hetken piipahtamaan uskaltautunut kissamies seikkaili tunteja pitkin pihaa, harakoiden naurua ihmetellen, hyönteisiä jahdaten ja syreenien alla torkkuen.

Eilen Elviksen tuhkat tulivat kotiin odottamaan kevättä. Kunhan lumi sulaa ja maa pehmenee, Elvis pääsee nukkumaan ikiunta samaisten syreenien alle omalle pihalle.

Kauniita unia Pieni Rakas, meillä on sinua iso ikävä...
Kiitokset Haukiputaan Evidensialle ja Eläinlääkäriasema Herttaiselle Elviksen hellästä hoidosta.

Peikko yks vee!!

Aika lentää kuin siivillä kun on hauskaa, ja niin se vaan Peikkonenkin sai eilen matkamittariinsa ensimmäisen vuosimerkinnän.

Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu!

Kauhea koheltaja tuo kakara on ja välillä mietin elääkö se kuinka pitkään, kun se ei osaa varoa yhtään. Se kiipeilee ja hyppelee ja intoilee ja aina kopsahtaa. Penni on sitä kurmuttanut alusta asti ja vasta nyt vuoden iässä poika on alkanut joissain tilanteissa uskoa, että "isosiskolta" turpiin saaminen käy kipeää. Lenkeillä on alkanut moottorikelkat kiinnostaa siihen malliin, että Peikko kulkee pahimpaan ulkoiluruuhkaan riskipaikat flexissä, kun ei korvia tahdo löytyä jos mielenkiintoista jahdattavaa näkyy.

Vaan kyllä niistä on toisilleen seuraakin ja iloa, Peikko nauttii jokaisesta kerrasta kun Penni alentuu sen kanssa jotain repimään tai pelaamaan ja Pennikin saa ihan eri tavalla liikuntaa, kuin mitä minun rinnallani tallaten. Luulen että kyllä Penni salaa välillä Peikosta vähän tykkääkin, vaikka ikinä ei tunnusta.

Mukava tuon pikkumiehen kanssa on ollut myös käydä erilaisissa paikoissa. No joo, kesällä yhdet aksakisat meni vähän höpöksi kun oma ääni oli ihanin ja meni kilvanhaukkumiseksi se käynti. Mutta noin muuten se kävelee halleihin ja koirauimaloihin ja vastaaviin reteesti ja innolla sisälle, eikä tarvi niin säädellä paineventtiileitä kuten Pennin kanssa tahtoo olla. Se on kaiken sähellyksensä lomassa mutkattoman reipas.

Minulla kun ei ole vieläkääääään Youtube tiliä niin laitetaan linkkinä naamakirjasta Peikon, siskonsa Lorin ja näiden emän Vitsin uimavuoden avajaiset Hundspassa viime viikolla:  Uimamaisterit


Viimeksi olin lauantaina sällistä salaa vähän ylpeä, kun se heittäytyi hienosti mukaan Harri Hatusen leikkikoulussa kaikkiin annettuihin haasteisiin. Ensin piti kyllä käydä huutamassa omalle peilikuvalle, joka pääsi yllättämään tämän vieraan treenihallin seinällä olevasta peilistä. Mutta siitä päästiin suoraan oikein kivaan taisteluvireeseen! Ei ollut Hatusellakaan muuta huomautettavaa meidän riekkumisesta, kuin että Peikon rakas lelu (herran itse montuilta löytämä hinausköydenpätkä) oli vääränlainen luiru lörppänä ja ruokki koiran tarvetta korjata päntiönään otetta. Lainamotskulla pureuduttiin heti paremmin kiinni. Lopuksi Peikko sai leikkiä kouluttajan kanssa ja sekin oli vaikkakin hieman ihmeellistä, tosi kivaa.

Pikkaisen juuri korkeutta saisi ipana vielä kasvaa ja toivonkin viimeistään massan myötä vajeen kuroutuvan umpeen. Belgiuroksen alamitta on 60cm ja Peikko on tällä hetkellä 59,5cm korkea. Mutta jos sitä uupuvaa puolta senttiä ei tule, se ei muuten niin mainiota pakettia mitenkään pilaa, matkakoko on kätevä!

Loppuun voisin kiteyttää murkkuikäisen belgikoiran syvimmän olemuksen, jonka ystäväni Sanna muokkasi kätevästi räntäsateessa ottamaani kuvaan Peikosta (oikealla) ja veljestään Juniorista (vasemmalla sivuttain)

Kun kiihkomielisyys karisee

Jo vuosia olen ollut huolissani rotukoirien jalostuksesta, varsinkin terveyden osalta. Kun tittelit kiiltävät silmissä tai niiden silmien edessä on ruusunpunaiset lasit oman koiran tai omien kasvattien vikojen suhteen, se tahtoo olla se terveys joka ensimmäisenä kärsii.

Mitä enemmän asiaa penkoo, sitä pakkomielteisemmäksi asia jossain kohti käy. Onneksi jossain kohti tapahtuu joskus myös palautuminen maan pinnalle. Omalla kohdallani koin melkoisen vuoristoradan tuoreinta perheenjäsentäni etsiessäni.

Tuskin olen ainoa belgi-ihminen, jolla on ennakkokäsityksiä ja omia mutuja negatiiviseen tai positiiviseen suuntaan eri linjoista ja eri kenneleiden tuotoksista. Jännittävintähän tässä asiassa on se, että jos itse karsastan kennelin Öö sukutauluja ja koen ne riskeiksi, kennelin Öö kannattajat ajattelevat juuri päinvastoin ja karsastavat linjoja kennelissä Ää, joka taas itsestäni on miellyttävämpää tuotosta maailmaan pukannut.

Ihan kavereiden kanssakin saa välillä hyvässä hengessä väittelyitä aikaiseksi, kun omaan makuun on esim. tyyppinä keskikokoinen ja hieman matalaraajaisempi ja pään linjoilta hillitympi malli, kaveri taas ihailee omaan silmääni liian pitkäraajaisia, turkikkaita ja pitkäpäisiä yksilöitä. Puhumattakaan luonteista! Ihan jo luonnetestiasteikolla kaksi ihmistä voi tarkoittaa järisyttävän erilaisia asioita puhuessaan hyvästä tai tasapainoisesta luonteesta tai kuvaillessaan vilkasta tai terävää koiraa.

Mustia tutkiessani oli selvää, että kompromisseja omien vaatimusten suhteen täytyy tehdä. Siltikin sitä alkuun haikaili Sen Täydellisen Pentueen perään ja tuskaisuuteen asti punnitsi tarjolla olevien vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Noin yleensä ottaen tieto ja olettamukset lisäävät tuskaa ja noin vuosittain valtaosa listoilla olevista pentueista on sellaisia, joista ei syystä tai toisesta itselle pentua haluaisi ottaa.

Viimeistään se kärvistely alkaa sukutauluja tuijotellessa, olisi niin kiva kun ne suvut voisi itselle koota kuten buffetissa: haluan tuon, nuo ja tuon, mutta en missään tapauksessa tuota ja varsinkaan tätä. Niin se vaan on kuitenkin nieltävä ylpeytensä ja ennakkoluulonsa jos pennun haluaa.

Terveysasiat ovat huonosti tai hyvin huonosti varmaan vähän joka rodussa ja surullinen tosiasia on meidänkin rodussa, että riskitöntä yhdistelmää ja linjaa ei vain yksinkertaisesti ole. Minusta onkin aina hienoa, kun kasvattaja kertoo suoraan mitä kaikkea hänen koiriensa takana on. Samaten jatkan nopeasti matkaani jos kirkkain silmin kerrotaan, että ei näissä ole mitään.

Sitä sanotaan, että et saa sellaista koiraa kuin haluat, vaan sellaisen minkä tarvitset. Nallen ja Sakun kanssa opeteltiin noin yleensä koiraa. Pennin kanssa kävin matkan luonneongelmien kanssa epäuskosta lannistumisen kautta hyväksymiseen ja oppimiseen. Erilaiset käytösongelmat saivat uusia sävyjä ja suuntia tarkastella aiemman mustavalkoisen mielipiteen tilalle. Peikkoa odottaessa sama asia tapahtui terveyden osalta. Toki toivon, että se oppimatka oli tuo parin vuoden tutustuminen aiheeseen etänä ja Peikko ja sisarukset pysyisivät terveinä. Jos näin onnekkaasti ei käy, ei voi kuin toivoa, että meitä mahdollisesti kohtaava terveysongelma olisi hoidettavissa ja opetus olisi se, miten niidenkin asioiden kanssa voi elää. Nuoresta koirasta luopumista en toivo tarvittavaksi oppirahojen maksuksi kenellekään.

Kuka tietää vaikka seuraavan pennun kohdalla (sitten kun sen aika joskus on) sukeltaisin roimasti mukavuusalueeni ulkopuolelle ja ostaisin sian säkissä, tilaisin jonkun jäämäpennun ulkomailta tuntemattomammista vanhemmista!

Poika nimeltä Peikko saapui taloon

Maaliskuussa laumamme vahvistui mustalla pikkumiehellä. Herran nimi on Taiga Doo's Lucky Me eli Peikko.

Penni oli alkuun sitä mieltä, että tuo ei hengitä meidän ilmaa ilman lupaa, joten ekat kaksi viikkoa belgikoirat elivät täysin eristettynä, aina aita välissä. Yöt nukuttiin kyllä kaikki makkarissa, mutta Pennillä ei ollut lupaa tulla minun yli sängyssä ja jalkopäässä oli Pennin vesikupin vieressä kompostiaitapala joka esti lattiaa pitkin pennun puolelle pääsyn. Yhteisillä lenkeillä Peikko kulki rintapuolella kantamassani repussa.

Yllättäen kissa tarjoutui pennulle leikkikaveriksi ja aikamoiset hipat ne aina saivatkin aikaiseksi. Toisen viikon puolivälin paikkeilla huomasin, että Penni alkoi osoittaa laumautumisen merkkejä ja lähdettiin montuille kokeilemaan ulkoilemista niin, että pentunenkin jalkautui. Tämä lenkki alkoi todella hienosti sillä, että Penniä autosta ottaessani onnistuin pudottamaan sylistäni Peikon, joka tömähti kiepillä kerien asfaltille pyllylleen. Karmean kiljaisuhetken olin varma, että nyt se meni rikki, mutta siitä se liikkeelle lähti ja vaikka kaksikon leikki oli alkuun aika rajua Pennin ottaessa pennusta mittaa, Peikko ei onneksi antanut periksi ja niin niistä sitten tuli painikaverit pariksi kuukaudeksi.


 Heinäkuun alussa meillä kävi viikonloppuhoidossa Peikon sisko Lori ja Penni löi siinä kohti painileikeille pisteen. Lenkeillä akkakoira suostuu vielä taisteluleikkimään Peikon kanssa, mutta muuten välit saavat hänen puolestaan olla asiallisen viileät.

Peikko on ollut hyvin toimelias poika, kokeilee aitoja ja esteitä josko niistä pääsisi ali, yli tai läpi, kaatuminen on plussaa, kaivelee kuoppia takapihalle, keväällä heittäytyi lumikolan kyytiin penkomaan lastia, roikkui tuulessa hulmuavassa jätesäkissä kun haravoituja lehtiä lastasin poiskuljetukseen ja pissasi Kaisa Liskin. Takapihan portin ali se vääntyy vaikka esteeksi laittaisi mitä, jos minä olen väärällä puolella aitaa. Siskonsa kanssa tuhosivat aika hyvin kukkapenkin ja kaivoivat kerhohuoneen terassin alle.

Hyvin sosiaalinen Peikko on ollut alusta asti, ekalla viikolla taisi vähän aikaa ujostuttaa vanhempi pariskunta joilla oli jäätä vasten rahisevat hiihtomonot, mutta muuten ollaan kaikkien kanssa kaveria. Vieraille koirille karjuminen on alkanut nyt vastikään ja autoja tekisi mieli jahdata. Molemmat tavat pitäisi saada kitkettyä pikimmiten pois, varsinkin tuo kiinnostus autoihin. Peikon velipoika Juniori kun vietti juuri monta viikkoa jalka kipsissä otettuaan yhteen auton kanssa. Auton kyydissä ei ole ollut yhtään kivaa, siellä tulee huono olo ja oksu. Tämä on kuitenkin alkanut näyttää väistyvältä vaivalta nyt.

Leegot on vaihdettu ja kaikki hampaat sieltä kauniisti paikoilleen putkahtivat. Oikea yläkulmuri aiheutti hieman päänvaivaa, se kyllä heilui pitkän aikaa mutta istui suussa kuin tatti. Vetoleikkejäkin yritettiin leikkiä jotta hammas irtoaisi, mutta Peikko korjasi aina otteen takahampaille, ilmeisesti heiluva hammas ei tuntunut kivalta repiessä. Uusi hammas oli jo miltei samanmittainen kun maitohammas, kun se sitten yks kaks lenkillä päätti irrota. Mystistä on se, että se irronnut hammas pilkisti Pennin mahakarvojen alta sohvalla pari päivää irtoamisensa jälkeen. Pennikin oli kuitenkin pariinkin otteeseen siinä välissä jo käynyt uimassa.

Mitä uimiseen tulee, halusin pelata varman päälle Peikon uimataidon kanssa ja kävimme toukokuussa Hundspassa pentujen uimakoulun. Pennihän alkoi uimaan vasta parivuotiaana ja kesäisin se on kuitenkin niin kiva tapa lämpimilläkin keleillä tarjota koiralle tekemistä, että halusin Peikon oppivan homman heti. Ekalla uimakerralla Peikon mielestä olisi ollut kivempaa vain hengailla muiden kurssilaisten kanssa ja seurustella ihmisten kanssa. Veteen joutuminen oli aika karmivaa, ihan henkensä edestä piti uida vaikka oli pelastusliivitkin niskassa. Muilla kurssilaisilla taas (yhtä vanhempaa labbista lukuunottamatta) pelotti homma sen verran, ettei niillä kauheasti tehnyt mieli leikkiäkään. Ekan kerran jälkeen olinkin sitä mieltä, että näinköhän oli virhe viedä pentu tuollaiseen paikkaan, mutta yllättäen seuraavalla kerralla homma oli Peikon mielestä jo vanha juttu ja alkoi olla kivaakin.

Siihen malliin innokas uimari pojasta tuli, että pari viikkoa sitten kaverin mökillä lomaillessamme ihmiset eivät saaneet rauhassa mennä veteen, heti oli Baywatch Peikko paimentamassa sieltä pois. Koko viikonlopun pikkumusta viihtyi rantaa tutkien ja uiden. Ihan pakkohan meidän siis oli mennä tutustumaan vesipelastukseen. Ja se se vasta kivaa oli!

Päästiin heti kokeilemaan ihan oikeita juttuja. Ensin istuttiin sievästi veneen kyydissä pieni souteluretki ja airon liike oli koiranpennusta todella mielenkiintoinen. Sitten jätettiin emäntä rannalle ruikuttamaan ja kokeiltiin hyppääkö Peikko veneestä uimaan kun kutsun. Hyppäähän se. Seuraava askel oli leikitys veneen köydellä ja sitten se köysi jo uitiinkin hakemaan ja hinattiin vene rantaan. Aika liikkiksen näköinen oli innoissaan venettä hinaava 6kk ikäinen belgipoika, varsinkin kun se kiskomishuumassaan yritti nykiä paatin maalle asti  <3 Pakkohan meidän on käydä toisenkin kerran kokeilemassa ja pitänee myös vähän selvitellä mitä jäsenyys vaatisi, jos ottaisi tuosta vallan kesäharrastuksen.

Pentukoulu aloitettiin myös, sieltä varmaan tarttuu hyviä vinkkejä matkaan etten vallan yksin pilaa tätä mukavaa mustaa miestä.

Kasvaa saisi vielä pikkuisen Peikkolainen, se on nyt noin 55cm korkea ja painaa 18-19kg. Kasvupatteja on kyllä vielä kintuissa näkyvissä, joten eiköhän se vielä sen 5cm sieltä nitkuta.