maanantai 14. elokuuta 2017

Kun kiihkomielisyys karisee

Jo vuosia olen ollut huolissani rotukoirien jalostuksesta, varsinkin terveyden osalta. Kun tittelit kiiltävät silmissä tai niiden silmien edessä on ruusunpunaiset lasit oman koiran tai omien kasvattien vikojen suhteen, se tahtoo olla se terveys joka ensimmäisenä kärsii.

Mitä enemmän asiaa penkoo, sitä pakkomielteisemmäksi asia jossain kohti käy. Onneksi jossain kohti tapahtuu joskus myös palautuminen maan pinnalle. Omalla kohdallani koin melkoisen vuoristoradan tuoreinta perheenjäsentäni etsiessäni.

Tuskin olen ainoa belgi-ihminen, jolla on ennakkokäsityksiä ja omia mutuja negatiiviseen tai positiiviseen suuntaan eri linjoista ja eri kenneleiden tuotoksista. Jännittävintähän tässä asiassa on se, että jos itse karsastan kennelin Öö sukutauluja ja koen ne riskeiksi, kennelin Öö kannattajat ajattelevat juuri päinvastoin ja karsastavat linjoja kennelissä Ää, joka taas itsestäni on miellyttävämpää tuotosta maailmaan pukannut.

Ihan kavereiden kanssakin saa välillä hyvässä hengessä väittelyitä aikaiseksi, kun omaan makuun on esim. tyyppinä keskikokoinen ja hieman matalaraajaisempi ja pään linjoilta hillitympi malli, kaveri taas ihailee omaan silmääni liian pitkäraajaisia, turkikkaita ja pitkäpäisiä yksilöitä. Puhumattakaan luonteista! Ihan jo luonnetestiasteikolla kaksi ihmistä voi tarkoittaa järisyttävän erilaisia asioita puhuessaan hyvästä tai tasapainoisesta luonteesta tai kuvaillessaan vilkasta tai terävää koiraa.

Mustia tutkiessani oli selvää, että kompromisseja omien vaatimusten suhteen täytyy tehdä. Siltikin sitä alkuun haikaili Sen Täydellisen Pentueen perään ja tuskaisuuteen asti punnitsi tarjolla olevien vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Noin yleensä ottaen tieto ja olettamukset lisäävät tuskaa ja noin vuosittain valtaosa listoilla olevista pentueista on sellaisia, joista ei syystä tai toisesta itselle pentua haluaisi ottaa.

Viimeistään se kärvistely alkaa sukutauluja tuijotellessa, olisi niin kiva kun ne suvut voisi itselle koota kuten buffetissa: haluan tuon, nuo ja tuon, mutta en missään tapauksessa tuota ja varsinkaan tätä. Niin se vaan on kuitenkin nieltävä ylpeytensä ja ennakkoluulonsa jos pennun haluaa.

Terveysasiat ovat huonosti tai hyvin huonosti varmaan vähän joka rodussa ja surullinen tosiasia on meidänkin rodussa, että riskitöntä yhdistelmää ja linjaa ei vain yksinkertaisesti ole. Minusta onkin aina hienoa, kun kasvattaja kertoo suoraan mitä kaikkea hänen koiriensa takana on. Samaten jatkan nopeasti matkaani jos kirkkain silmin kerrotaan, että ei näissä ole mitään.

Sitä sanotaan, että et saa sellaista koiraa kuin haluat, vaan sellaisen minkä tarvitset. Nallen ja Sakun kanssa opeteltiin noin yleensä koiraa. Pennin kanssa kävin matkan luonneongelmien kanssa epäuskosta lannistumisen kautta hyväksymiseen ja oppimiseen. Erilaiset käytösongelmat saivat uusia sävyjä ja suuntia tarkastella aiemman mustavalkoisen mielipiteen tilalle. Peikkoa odottaessa sama asia tapahtui terveyden osalta. Toki toivon, että se oppimatka oli tuo parin vuoden tutustuminen aiheeseen etänä ja Peikko ja sisarukset pysyisivät terveinä. Jos näin onnekkaasti ei käy, ei voi kuin toivoa, että meitä mahdollisesti kohtaava terveysongelma olisi hoidettavissa ja opetus olisi se, miten niidenkin asioiden kanssa voi elää. Nuoresta koirasta luopumista en toivo tarvittavaksi oppirahojen maksuksi kenellekään.

Kuka tietää vaikka seuraavan pennun kohdalla (sitten kun sen aika joskus on) sukeltaisin roimasti mukavuusalueeni ulkopuolelle ja ostaisin sian säkissä, tilaisin jonkun jäämäpennun ulkomailta tuntemattomammista vanhemmista!

Ei kommentteja: