Kun kiihkomielisyys karisee

Jo vuosia olen ollut huolissani rotukoirien jalostuksesta, varsinkin terveyden osalta. Kun tittelit kiiltävät silmissä tai niiden silmien edessä on ruusunpunaiset lasit oman koiran tai omien kasvattien vikojen suhteen, se tahtoo olla se terveys joka ensimmäisenä kärsii.

Mitä enemmän asiaa penkoo, sitä pakkomielteisemmäksi asia jossain kohti käy. Onneksi jossain kohti tapahtuu joskus myös palautuminen maan pinnalle. Omalla kohdallani koin melkoisen vuoristoradan tuoreinta perheenjäsentäni etsiessäni.

Tuskin olen ainoa belgi-ihminen, jolla on ennakkokäsityksiä ja omia mutuja negatiiviseen tai positiiviseen suuntaan eri linjoista ja eri kenneleiden tuotoksista. Jännittävintähän tässä asiassa on se, että jos itse karsastan kennelin Öö sukutauluja ja koen ne riskeiksi, kennelin Öö kannattajat ajattelevat juuri päinvastoin ja karsastavat linjoja kennelissä Ää, joka taas itsestäni on miellyttävämpää tuotosta maailmaan pukannut.

Ihan kavereiden kanssakin saa välillä hyvässä hengessä väittelyitä aikaiseksi, kun omaan makuun on esim. tyyppinä keskikokoinen ja hieman matalaraajaisempi ja pään linjoilta hillitympi malli, kaveri taas ihailee omaan silmääni liian pitkäraajaisia, turkikkaita ja pitkäpäisiä yksilöitä. Puhumattakaan luonteista! Ihan jo luonnetestiasteikolla kaksi ihmistä voi tarkoittaa järisyttävän erilaisia asioita puhuessaan hyvästä tai tasapainoisesta luonteesta tai kuvaillessaan vilkasta tai terävää koiraa.

Mustia tutkiessani oli selvää, että kompromisseja omien vaatimusten suhteen täytyy tehdä. Siltikin sitä alkuun haikaili Sen Täydellisen Pentueen perään ja tuskaisuuteen asti punnitsi tarjolla olevien vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Noin yleensä ottaen tieto ja olettamukset lisäävät tuskaa ja noin vuosittain valtaosa listoilla olevista pentueista on sellaisia, joista ei syystä tai toisesta itselle pentua haluaisi ottaa.

Viimeistään se kärvistely alkaa sukutauluja tuijotellessa, olisi niin kiva kun ne suvut voisi itselle koota kuten buffetissa: haluan tuon, nuo ja tuon, mutta en missään tapauksessa tuota ja varsinkaan tätä. Niin se vaan on kuitenkin nieltävä ylpeytensä ja ennakkoluulonsa jos pennun haluaa.

Terveysasiat ovat huonosti tai hyvin huonosti varmaan vähän joka rodussa ja surullinen tosiasia on meidänkin rodussa, että riskitöntä yhdistelmää ja linjaa ei vain yksinkertaisesti ole. Minusta onkin aina hienoa, kun kasvattaja kertoo suoraan mitä kaikkea hänen koiriensa takana on. Samaten jatkan nopeasti matkaani jos kirkkain silmin kerrotaan, että ei näissä ole mitään.

Sitä sanotaan, että et saa sellaista koiraa kuin haluat, vaan sellaisen minkä tarvitset. Nallen ja Sakun kanssa opeteltiin noin yleensä koiraa. Pennin kanssa kävin matkan luonneongelmien kanssa epäuskosta lannistumisen kautta hyväksymiseen ja oppimiseen. Erilaiset käytösongelmat saivat uusia sävyjä ja suuntia tarkastella aiemman mustavalkoisen mielipiteen tilalle. Peikkoa odottaessa sama asia tapahtui terveyden osalta. Toki toivon, että se oppimatka oli tuo parin vuoden tutustuminen aiheeseen etänä ja Peikko ja sisarukset pysyisivät terveinä. Jos näin onnekkaasti ei käy, ei voi kuin toivoa, että meitä mahdollisesti kohtaava terveysongelma olisi hoidettavissa ja opetus olisi se, miten niidenkin asioiden kanssa voi elää. Nuoresta koirasta luopumista en toivo tarvittavaksi oppirahojen maksuksi kenellekään.

Kuka tietää vaikka seuraavan pennun kohdalla (sitten kun sen aika joskus on) sukeltaisin roimasti mukavuusalueeni ulkopuolelle ja ostaisin sian säkissä, tilaisin jonkun jäämäpennun ulkomailta tuntemattomammista vanhemmista!

Poika nimeltä Peikko saapui taloon

Maaliskuussa laumamme vahvistui mustalla pikkumiehellä. Herran nimi on Taiga Doo's Lucky Me eli Peikko.

Penni oli alkuun sitä mieltä, että tuo ei hengitä meidän ilmaa ilman lupaa, joten ekat kaksi viikkoa belgikoirat elivät täysin eristettynä, aina aita välissä. Yöt nukuttiin kyllä kaikki makkarissa, mutta Pennillä ei ollut lupaa tulla minun yli sängyssä ja jalkopäässä oli Pennin vesikupin vieressä kompostiaitapala joka esti lattiaa pitkin pennun puolelle pääsyn. Yhteisillä lenkeillä Peikko kulki rintapuolella kantamassani repussa.

Yllättäen kissa tarjoutui pennulle leikkikaveriksi ja aikamoiset hipat ne aina saivatkin aikaiseksi. Toisen viikon puolivälin paikkeilla huomasin, että Penni alkoi osoittaa laumautumisen merkkejä ja lähdettiin montuille kokeilemaan ulkoilemista niin, että pentunenkin jalkautui. Tämä lenkki alkoi todella hienosti sillä, että Penniä autosta ottaessani onnistuin pudottamaan sylistäni Peikon, joka tömähti kiepillä kerien asfaltille pyllylleen. Karmean kiljaisuhetken olin varma, että nyt se meni rikki, mutta siitä se liikkeelle lähti ja vaikka kaksikon leikki oli alkuun aika rajua Pennin ottaessa pennusta mittaa, Peikko ei onneksi antanut periksi ja niin niistä sitten tuli painikaverit pariksi kuukaudeksi.


 Heinäkuun alussa meillä kävi viikonloppuhoidossa Peikon sisko Lori ja Penni löi siinä kohti painileikeille pisteen. Lenkeillä akkakoira suostuu vielä taisteluleikkimään Peikon kanssa, mutta muuten välit saavat hänen puolestaan olla asiallisen viileät.

Peikko on ollut hyvin toimelias poika, kokeilee aitoja ja esteitä josko niistä pääsisi ali, yli tai läpi, kaatuminen on plussaa, kaivelee kuoppia takapihalle, keväällä heittäytyi lumikolan kyytiin penkomaan lastia, roikkui tuulessa hulmuavassa jätesäkissä kun haravoituja lehtiä lastasin poiskuljetukseen ja pissasi Kaisa Liskin. Takapihan portin ali se vääntyy vaikka esteeksi laittaisi mitä, jos minä olen väärällä puolella aitaa. Siskonsa kanssa tuhosivat aika hyvin kukkapenkin ja kaivoivat kerhohuoneen terassin alle.

Hyvin sosiaalinen Peikko on ollut alusta asti, ekalla viikolla taisi vähän aikaa ujostuttaa vanhempi pariskunta joilla oli jäätä vasten rahisevat hiihtomonot, mutta muuten ollaan kaikkien kanssa kaveria. Vieraille koirille karjuminen on alkanut nyt vastikään ja autoja tekisi mieli jahdata. Molemmat tavat pitäisi saada kitkettyä pikimmiten pois, varsinkin tuo kiinnostus autoihin. Peikon velipoika Juniori kun vietti juuri monta viikkoa jalka kipsissä otettuaan yhteen auton kanssa. Auton kyydissä ei ole ollut yhtään kivaa, siellä tulee huono olo ja oksu. Tämä on kuitenkin alkanut näyttää väistyvältä vaivalta nyt.

Leegot on vaihdettu ja kaikki hampaat sieltä kauniisti paikoilleen putkahtivat. Oikea yläkulmuri aiheutti hieman päänvaivaa, se kyllä heilui pitkän aikaa mutta istui suussa kuin tatti. Vetoleikkejäkin yritettiin leikkiä jotta hammas irtoaisi, mutta Peikko korjasi aina otteen takahampaille, ilmeisesti heiluva hammas ei tuntunut kivalta repiessä. Uusi hammas oli jo miltei samanmittainen kun maitohammas, kun se sitten yks kaks lenkillä päätti irrota. Mystistä on se, että se irronnut hammas pilkisti Pennin mahakarvojen alta sohvalla pari päivää irtoamisensa jälkeen. Pennikin oli kuitenkin pariinkin otteeseen siinä välissä jo käynyt uimassa.

Mitä uimiseen tulee, halusin pelata varman päälle Peikon uimataidon kanssa ja kävimme toukokuussa Hundspassa pentujen uimakoulun. Pennihän alkoi uimaan vasta parivuotiaana ja kesäisin se on kuitenkin niin kiva tapa lämpimilläkin keleillä tarjota koiralle tekemistä, että halusin Peikon oppivan homman heti. Ekalla uimakerralla Peikon mielestä olisi ollut kivempaa vain hengailla muiden kurssilaisten kanssa ja seurustella ihmisten kanssa. Veteen joutuminen oli aika karmivaa, ihan henkensä edestä piti uida vaikka oli pelastusliivitkin niskassa. Muilla kurssilaisilla taas (yhtä vanhempaa labbista lukuunottamatta) pelotti homma sen verran, ettei niillä kauheasti tehnyt mieli leikkiäkään. Ekan kerran jälkeen olinkin sitä mieltä, että näinköhän oli virhe viedä pentu tuollaiseen paikkaan, mutta yllättäen seuraavalla kerralla homma oli Peikon mielestä jo vanha juttu ja alkoi olla kivaakin.

Siihen malliin innokas uimari pojasta tuli, että pari viikkoa sitten kaverin mökillä lomaillessamme ihmiset eivät saaneet rauhassa mennä veteen, heti oli Baywatch Peikko paimentamassa sieltä pois. Koko viikonlopun pikkumusta viihtyi rantaa tutkien ja uiden. Ihan pakkohan meidän siis oli mennä tutustumaan vesipelastukseen. Ja se se vasta kivaa oli!

Päästiin heti kokeilemaan ihan oikeita juttuja. Ensin istuttiin sievästi veneen kyydissä pieni souteluretki ja airon liike oli koiranpennusta todella mielenkiintoinen. Sitten jätettiin emäntä rannalle ruikuttamaan ja kokeiltiin hyppääkö Peikko veneestä uimaan kun kutsun. Hyppäähän se. Seuraava askel oli leikitys veneen köydellä ja sitten se köysi jo uitiinkin hakemaan ja hinattiin vene rantaan. Aika liikkiksen näköinen oli innoissaan venettä hinaava 6kk ikäinen belgipoika, varsinkin kun se kiskomishuumassaan yritti nykiä paatin maalle asti  <3 Pakkohan meidän on käydä toisenkin kerran kokeilemassa ja pitänee myös vähän selvitellä mitä jäsenyys vaatisi, jos ottaisi tuosta vallan kesäharrastuksen.

Pentukoulu aloitettiin myös, sieltä varmaan tarttuu hyviä vinkkejä matkaan etten vallan yksin pilaa tätä mukavaa mustaa miestä.

Kasvaa saisi vielä pikkuisen Peikkolainen, se on nyt noin 55cm korkea ja painaa 18-19kg. Kasvupatteja on kyllä vielä kintuissa näkyvissä, joten eiköhän se vielä sen 5cm sieltä nitkuta.