Me ollaan syksyn kunniaksi käyty muutamaan otteeseen tuossa lähellä sekalaisen seurakunnan treeneissä. Ei tosin minkään seuran karkelot, vaan yksittäisiä koirakkoja, jotka kokoontuvat koulun viereiselle hiekkakentälle harrastamaan aktivoitumista. En tiedä muiden kunnianhimosta, mutta meidän tavoite on ihan vaan aivojumppa ja vaihtelun tarjoaminen koiralle.
Ekalla kerralla paikalla oli kourallinen koiria ja muutama pyöräilevä nassikka. Silloin menin paikalle ihan siksi, että belgi-ihminen Satu oli luvannut Pennille ennestään tuntemattomana leikittää koiraa. Ja leikittikin. Penni on vaan siitä hassu otus, että tuollaiseen uuteen paikkaan mennessään sen pitää saada ensin jäsennellä rauhassa näkemäänsä. Ei se nytkään aluksi edes tajunnut että sille tarjottiin leikkiä, kun ärsykettä oli niin paljon. Hetken pällisteltyään, ihmeteltyään ja lokeroituaan se napsahti taas mukaan hetkeen ja alkoi toimintaan. Sen jälkeen se kyllä puksuttaa kuin juna eteen päin :) Siitä se on muihin näkemiini vilkkaisiin belgeihin verrattuna erikoinen, että se ei yleensä ns. steppaa havainnoidessaan. Se hurja liike käy vaan pään sisällä. Hurinan voi melkein kuulla. Muuten se ei juurikaan ääntele näissä tilanteissa.
Häiriöt tuolla kentällä ainakin tuntuvat olevan kohdillaan, toisella treenikerralla paikalla oli naisporukka joka pelasi jotain minulle tuntematonta palikkapeliä. Mailamaisilla jutuilla heittelivät palikoita ja jotain. Nyt viimeksi kentällä oli vuorossa junnujen futistreenit. Mutta sopu sijaa antaa ja Pennikin meni kuin kala vedessä siellä porukassa. Koira on välillä jopa ylirauhallinen ja vähän muissa maailmoissa, tehden juttuja vähän sinne päin. Odotan sen alkavan pesäntekopuuhiin millä hetkellä hyvänsä. On se kyllä jo tovin aikaa ollut niin ruuan perään ja merkkaillut ulkona, että luulisin näiden kaikkien "oireiden" nitoutuvan taas pentuajatuksiin.
Noin muuten meillä on kyllä mennyt niin kivasti, että alan pikkuhiljaa tapailemaan ylistyslaulujen säveliä :) Koira on ollut ainakin tähän asti terve ja meillä on kaksin mukavaa. Se on alkanut aikuistua ja tasoittua niin paljon, että se on kerrassaan hieno pikkuinen prinsessa. En ehkä usko, että Pennistä sataprosenttisen varauksettoman sosiaalista tulee ikinä, mutta nyt kun tuohon piirteeseen on tottunut ja eka "järkytys" haihtunut, en pidä tuota pientä varovaisuutta enää peikkona. Sen kanssa voi mainiosti elää, meillä on ihan kiva suhde ja täydellistä eläintä tai ihmistä ei ole olemassakaan. Menee minulla yhä välillä Tirpan kanssa pasmat sekaisin kun se soveltaa, mutta jos eka kerta meneekin mönkään ällistyessä tai nauruun purskahtaessa, niin toisella kerralla pyritään korjaamaan virheopit. Ihan esimerkkinä, neidillä on vahvistunut jostain tällä kertaa sellainen tapa, että kun sillä kiekat syystä tai toisesta ehtii kiihtyä ja ärähdän, se tarjoaa nopeutettuna filminä istun-annan tassua-heittäydyn selälleni kaavaa... Ensimmäinen versio tästä taisi olla jo naperona jalkoihin ryömimään heittäytyminen.
Uutta opeteltavaa piti taas keksiä, kun vanhat meni saman sahaamiseksi. Kun kerta esineiden kantaminen luonnosta luonnistaa, päätin siirtyä harjoituksissa kapulan pitoon ja noutoon. Homma siirtyi kuitenkin vuorokaudella, koskapa Nallen vanha kapula oli yök. Piti siis kurvata seuraavana päivänä kaupan kautta ja ostaa Hänen Korkeudelleen oma ehjä sievä kapula. Ja niin sitä päästiin vauhtiin! Alku oli turhankin helppoa mutta tässäpä sitten olen seurannut treenimme jatkuessa, kuinka monella tapaa sen kapulan voi takaisin kantaa...
Luovutukset on ihan lapsen kengissä vielä, muistelen että poikien kanssakin saman asian parissa painittiin ja taikinoitiin, se kun tahtoo olla että suu aukeaa ja kapula putoaa kun perse osuu kenttään... Mutta eipä meillä ole kiirettä mihinkään. Sitä paitsi, nyt kelpaa jo tuo Nallen säleiksi ja hammastikuiksi jauhama isompikin kapula kantoon. Ensin sen paino kyllä taisi Pennin yllättää, koskapa kapula palasi ekalla yrityksellä minulle pätkittäin kohti heiteltynä.
Agiliitoa käytiin kentän laidalta ihmettelemässä yksi sateinen viikonloppu. Penni alkoi maxi kolmosten kohdalla lämmetä lajille jo ihan tosissaan vain katsomalla, joten siinä vaiheessa lähdettiin pikku metsälenkin kautta kotiin haaveilemaan, josko mekin joskus johonkin päästäis vähän liitämään.
 |
| yritä nyt sitten ikuistaa elämäsi kodak hetket hitaalla kännykameralla... |
Ekalla kerralla paikalla oli kourallinen koiria ja muutama pyöräilevä nassikka. Silloin menin paikalle ihan siksi, että belgi-ihminen Satu oli luvannut Pennille ennestään tuntemattomana leikittää koiraa. Ja leikittikin. Penni on vaan siitä hassu otus, että tuollaiseen uuteen paikkaan mennessään sen pitää saada ensin jäsennellä rauhassa näkemäänsä. Ei se nytkään aluksi edes tajunnut että sille tarjottiin leikkiä, kun ärsykettä oli niin paljon. Hetken pällisteltyään, ihmeteltyään ja lokeroituaan se napsahti taas mukaan hetkeen ja alkoi toimintaan. Sen jälkeen se kyllä puksuttaa kuin juna eteen päin :) Siitä se on muihin näkemiini vilkkaisiin belgeihin verrattuna erikoinen, että se ei yleensä ns. steppaa havainnoidessaan. Se hurja liike käy vaan pään sisällä. Hurinan voi melkein kuulla. Muuten se ei juurikaan ääntele näissä tilanteissa.
Häiriöt tuolla kentällä ainakin tuntuvat olevan kohdillaan, toisella treenikerralla paikalla oli naisporukka joka pelasi jotain minulle tuntematonta palikkapeliä. Mailamaisilla jutuilla heittelivät palikoita ja jotain. Nyt viimeksi kentällä oli vuorossa junnujen futistreenit. Mutta sopu sijaa antaa ja Pennikin meni kuin kala vedessä siellä porukassa. Koira on välillä jopa ylirauhallinen ja vähän muissa maailmoissa, tehden juttuja vähän sinne päin. Odotan sen alkavan pesäntekopuuhiin millä hetkellä hyvänsä. On se kyllä jo tovin aikaa ollut niin ruuan perään ja merkkaillut ulkona, että luulisin näiden kaikkien "oireiden" nitoutuvan taas pentuajatuksiin.
Noin muuten meillä on kyllä mennyt niin kivasti, että alan pikkuhiljaa tapailemaan ylistyslaulujen säveliä :) Koira on ollut ainakin tähän asti terve ja meillä on kaksin mukavaa. Se on alkanut aikuistua ja tasoittua niin paljon, että se on kerrassaan hieno pikkuinen prinsessa. En ehkä usko, että Pennistä sataprosenttisen varauksettoman sosiaalista tulee ikinä, mutta nyt kun tuohon piirteeseen on tottunut ja eka "järkytys" haihtunut, en pidä tuota pientä varovaisuutta enää peikkona. Sen kanssa voi mainiosti elää, meillä on ihan kiva suhde ja täydellistä eläintä tai ihmistä ei ole olemassakaan. Menee minulla yhä välillä Tirpan kanssa pasmat sekaisin kun se soveltaa, mutta jos eka kerta meneekin mönkään ällistyessä tai nauruun purskahtaessa, niin toisella kerralla pyritään korjaamaan virheopit. Ihan esimerkkinä, neidillä on vahvistunut jostain tällä kertaa sellainen tapa, että kun sillä kiekat syystä tai toisesta ehtii kiihtyä ja ärähdän, se tarjoaa nopeutettuna filminä istun-annan tassua-heittäydyn selälleni kaavaa... Ensimmäinen versio tästä taisi olla jo naperona jalkoihin ryömimään heittäytyminen.
Uutta opeteltavaa piti taas keksiä, kun vanhat meni saman sahaamiseksi. Kun kerta esineiden kantaminen luonnosta luonnistaa, päätin siirtyä harjoituksissa kapulan pitoon ja noutoon. Homma siirtyi kuitenkin vuorokaudella, koskapa Nallen vanha kapula oli yök. Piti siis kurvata seuraavana päivänä kaupan kautta ja ostaa Hänen Korkeudelleen oma ehjä sievä kapula. Ja niin sitä päästiin vauhtiin! Alku oli turhankin helppoa mutta tässäpä sitten olen seurannut treenimme jatkuessa, kuinka monella tapaa sen kapulan voi takaisin kantaa...
Luovutukset on ihan lapsen kengissä vielä, muistelen että poikien kanssakin saman asian parissa painittiin ja taikinoitiin, se kun tahtoo olla että suu aukeaa ja kapula putoaa kun perse osuu kenttään... Mutta eipä meillä ole kiirettä mihinkään. Sitä paitsi, nyt kelpaa jo tuo Nallen säleiksi ja hammastikuiksi jauhama isompikin kapula kantoon. Ensin sen paino kyllä taisi Pennin yllättää, koskapa kapula palasi ekalla yrityksellä minulle pätkittäin kohti heiteltynä.
 |
| kapuloissa on eroja kuin viineissä |
Agiliitoa käytiin kentän laidalta ihmettelemässä yksi sateinen viikonloppu. Penni alkoi maxi kolmosten kohdalla lämmetä lajille jo ihan tosissaan vain katsomalla, joten siinä vaiheessa lähdettiin pikku metsälenkin kautta kotiin haaveilemaan, josko mekin joskus johonkin päästäis vähän liitämään.
 |
| ...sillä välin kotona... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti